KOTIVALKEE INNOVAATIO

Mediassa on ollut paljon juttua oululaisesta keksinnöstä, joka auttaa kaamosmasennukseen ja muuhun pimeydestä johtuvaan vetämättömyyteen. Laitteen nimi on nasakasti Valkee ja ideana on tunkea led-valo kumpaakin korvaan, josta se vaikuttaa aivoihin (if any?) positiivisesti. Hieno homma, olen itsekin kiroillut tätä pimeyttä monesti. Mutta laitteen hinta on rapsakka 170 €, siis 85 € per ledi.

Perusinsinöörinä ajattelin tehdä vekottimen itse (siis pihinä säästän massia). Kotona oli 40 ledin setti jouluvaloja ja homma käyntiin.





Jos kerran valo auttaa korvassa, niin saadaanko parempi teho, jos lamput olisi myös sieraimissa? Testi päälle ja tulos:



Ja lisää lamppuja kehiin, olo sen kuin parani!



Empiirisen koeajon perusteella voin sanoa, että kyllä lähti masennus. Nauratti vallan perkeleesti jo ennen kuvien katsomista.

Kuten valistunut lukijakin huomaa, niin joululoma tulee meille monille todella tarpeeseen.

Rauhoittavia ja jouluja.

NO MORE Mr. NICE GUY

Joulu on tulossa ja tontut ovat liikkeellä kyttäämässä, löytyykö kilttejä lapsia ja kohtuullisen kilttejä aikuisia. Tonttuja on liikkeellä ympäri vuodenkin, joskin hieman eri merkityksessä, siitä myöhemmin.

Yksilötasolla kiltteys on hyve, miten on asian laita isommassa mittakaavassa, vaikka valtiotasolla? Tarkastellaanpa esimerkkiä Suomi.

Edellisen merkittävän kapinan (2. maailmasota) jälkeen Suomi oli ainoa maa, joka maksoi täysimääräisesti sotakorvaukset. Hienoa. Samaan aikaan Suomi (lievistä ulkopoliittisista syistä johtuen) joutui sanomaan ei USAn Marshall-avulle. Marshall-avun turviin jälleenrakennettiin sodassa romutettua Eurooppaa (nykyrahassa noin 100 miljardia taalaa muistaakseni). Vaikka Suomi sanoi ei, niin sama apu kelpasi naapurimaallemme Ruotsille, joka kärsi hirmuisesti sota-ajasta. Stalingradin taistelujen aikaan kuulemma jossain Kiirunan takamailla oli kerrankin viikko, ettei osuuskaupasta saanut banaaneja ja appelsiineja; kyllähän sellainen vääryys pitää korjata isolla jenkkirahalla.

Euroopan Unionin olemassa olevaa vakaussopimusta on noudattanut kolme maata (Suomi, Luxemburg ja joku kolmas, en muista mikä). Muita se ei ole sitonut samalla tavalla. Kannattaa tehdä kuten sanotaan! Hinkataan omaehtoisesti oman valtion budjetti pieneksi (veronmaksajien etu?) ja saadaan velkaantuminen lähes aisoihin, niin on enemmän massia pönkittää niitä muita maita, joita moiset toimet ja sopimukset eivät kiinnosta.

Jalkaväkimiinoista kannatti luopua. Toki isot sotilasmahdit eivät niin tehneet, mutta olimmepa taas mukana. Helpottaako tämäkin pitkän rajan puolustamista, jos tarve tulee. Heitelläänkö kävyillä?

EU:ssa kannatti sanoa joo, kun rukattiin sopimusta uusiutuvien luonnonvarojen käytöstä energian lähteenä. Lähtötilanteessa Suomi oli tasolla (muistaakseni) lähes 30 % ja luvattiin nostaa se kohtapuolin 38 prosenttiin. EU:ssa on paljon maita, joille 10 -15 prosentin taso on kova paikka ja toisaalta; moniko toteuttaa taas oikeasti tätäkin sopimusta?

Kansainvälinen ilmastosopimus etenee, saadaan päästöt kuriin Suomen johdolla ja maailma pelastettua. Aikuisten oikeasti; montakohan promillea mahtaa Suomen osuus olla maailman päästöistä, tehtiin niin tässä asiassa sitten tai näin. Lisäksi kannattaa muistaa, että olemme maailman pohjoisimpia asuttuja alueita (kun katsotaan Hankoniemen tasoa kartalla). Mutta taas esikuvana – YES!

Varmistettiin EU:n ulkopuolisille maille etulyöntiasema meriliikenteessä sitoutumalla käyttämään vähärikkisiä polttoaineita laivoissa. Polttoaineen hinta himpun verran nousee, samoin vientiriippuvaisen Suomen logistiikkakulut ja sitä kautta kilpailuasema hiipuu ja osa valmistuksesta saadaan tällä syyllä siirrettyä Suomesta sellaisiin maihin, joissa tätä riesaa ei ole. Mutta säilyypä maailma.

EU-direktiivien käyttöönotto. Tälläkin saralla olemme olleet napakoita (ja kritiikittömiä). Uskon, että monessa EU-maassa viivytellään kansallisten etujen vastaisten direktiivien hyväksymistä kansallisissa parlamenteissa. Ja sitten joskus, kun ne hyväksytään, niin ainakin varmistetaan se, ettei niiden noudattamista valvota. Niin ne muut ryökäleet… miksei myö kanssa?

4G-verkkoon liittyvä uutinen. ”Venäjän vaatima sadan kilometrin puskurivyöhyke herättää hämmennystä Suomen puolella. Hallitus on ilmoittanut, että kiista taajuuksista Venäjän kanssa on sovittu. Samaan aikaan operaattorit ovat saaneet tiedon Venäjän vaatimasta sadan kilometrin puskurivyöhykkeestä. Käytännössä tämä tarkoittaisi rajavyöhykkeelle huonommin toimivaa verkkoa.” YLE 22.11.2011.

Tuon uutisen jälkeen on vaikea uskoa, että elämme vuotta 2011. Pikku sopimuksella (siis Suomen valtiovallan suostumuksella) halutaan tulevaisuudessa taata meille rajan pinnassa asuville Suomen kansalaisille muuta kotomaata huonommat telekommunikaatioyhteydet. Ovatkohan edes tähän asti kovin hääppöisiä olleet? Ne, jotka ovat reissanneet Venäjällä tietävät, ettei sillä puolella ole paljon asutusta rajan pinnassa (ymmärtääkseni vähemmän kuin meillä), mutta ei kai näihin päätöksiin sitten faktat vaikuta. Milloin suomalaisten tasapuolinen kohtelu omassa maassa ohittaisi tämän klassisen rähmällään olon?

Edellä esitettyjen esimerkkien avulla voitaneen ymmärtää, ettei kiltteys valtiotasolla ole kovin fiksua. Vai onko kiltteys tarjonnut meille oleellisesti muita (siis vähemmän kilttejä) maita paremmat kehittymismahdollisuudet? Onko valtio olemassa kansalaisia varten vai päinvastoin? Pitäisi pikku hiljaa alkaa toimimaan itsekkäämmin, niin näyttävät muutkin tekevän.

Yksilönä kannattaa olla kiltti, mutta ei valtiotasolla. Siitä ei saa kuin näppylöitä hanuriin.

Rauhallista joulun odotusta.

PS. Otsikko on lainattu Alice Cooperilta ja kappale on vuodelta 1973.

DDR ROCKS

Blogitoverini Juhis Saksa otsikoi taannoin bloginsa ”DDR Sucks” (http://mustissa.blogspot.com/ perjantaina 18. marraskuuta 2011). Täysin irrotettuna viitekehyksestään täytyy sanoa, että Juhiksen otsikko oli pielessä. Palaan tähän problematiikkaan stoorin lopussa.

Suomi vietti eilen syntymäpäiviään, onneksi olkoon. Presidentin vaalien alla on ollut puhetta presidentin valtaoikeuksista. On hyvä, että presidentti saa kuitenkin valita Linnan juhliin kutsuttavat, sitä oikeutta ei kannata poistaa, vaikka muut menisivätkin.

Muutama vuosi sitten itsenäisyyspäivänä näin presidentti T. Halosen alasti. Lukijan (if any?) päässä alkaa tietysti vimmattu surraaminen; miltä hän näytti ilman juhlakostyymiä? En tiedä. Kappaleen ensimmäinen lause pitää sisällään sen, että olin itse tullut juuri saunasta (ja olin siis alasti) ja näin Tasavallan presidentin telkkarista. On meillä kiva kieli…

Back to DDR. DDR on legendaarisen Itä-Saksan lisäksi myös laulu- ja soitinyhtye Dog Days Revolution. Tämä rock-combo koostuu klassisista suomirockkareista Twist-Twist Erkinharju, Kettula, Eski Palosaari ja Iffe Lindholm.

Bändin musiikkilinja on selkeä; se soittaa vain jumalaisen AC/DC-yhtyeen musaa. Voiko homma mennä pieleen, kun vielä ahvenanmaan lahja kitaransoitolle (Lindholm) esiintyy koulupuvussa Anguksen tavoin? Bändi esiintyi itsenäisyyspäivän aattona Lappeenrannassa Old Cock-baarissa. Meininki oli mainio ja pitkästä aikaa katosi kuulo vuorokaudeksi. Suosittelen.

Hissutellen kohti joulua. Muistakaa olla kilttejä.

REKSI SAUNOO

Viime vuonna yritin riimitellä jotain pöljää pikkujoulun ratoksi, niin sanotun pikkujoulun muistilistan. Nyt on tullut paineita muutamilta Uittoyhtiömme (=LUT) jäseniltä yrittää tehdä taas jotain mukamas ”hauskaa” samoihin kinkereihin tälle vuodelle.

Kesällä huomasin hyräileväni keväistä pöljää MM-kiekkokultabiisiä ”Poika saunoo” useaan otteeseen (en tiedä miksi, ehkä se oli vaan niin tarttuva renkutus). Ajattelin tätä ideaa pikkujouluriimeiksi. Homman rakentaminen lähti hyvin liikkeelle:

Nyt reksi /1/ saunoo, se oottelee Tiusasen Taunoo /2/.
Venäjästä ne puhuu, sitten ne kunnolla saunoo.
Kun Ilkka /3/ saunoo…

Kun miehet /4/ saunoo, ne välillä Saimaassa kauhoo.
Ei oo pusseissa kuivaa jauhoo /5/, kun Ilkka saunoo…

1. Uittoyhtiömme korkein johto / rehtori Ilkka Pöyhönen
2. Itäblokin vertailevan taloustieteen moniosaaja, professori Tauno Tiusanen. On muuten erinomainen kirjailija!
3. Poikkeuksellisesti puhuttelen nyt etunimellä, ettei tulisi tautofoniaa…
4. Edelliset herrat yhteensä
5. Yleensä on vaikea säilyttää jauhot kuivina uidessa, onnistunee kuitenkin nykyteknologialla, mutta maksimaalinen teknologian hyödyntäminen ei kuulu suomalaiseen saunaperinteeseen. Toisaalta, onko sillä väliä? Mistä nämä jauhot tähän tulivat? Onko syy siinä, että isäni oli leipuri? Eikö muu rimmaa? Pimenenkö nopeammin kuin illat?

Mutta sitten runosuoli (tarkemmin riimisuoli) meni ummelle, enkä päässyt asiassa eteenpäin, en edes laksatiiveilla. Ärsytti. Kävin katsomassa kyseisen hoilotuksen (Poika saunoo) alkuperäiset sanat, ei nekään ihan rimmaa (liittynee ehkä RAP-genreen?).

Miksi laulujen riimejä pitäisi muutella? Suomalaisissa laulunsanoissa on jo valmiiksi ihan riittävästi monimielisyyksiä ja hilpeyksiä, joita Kuolimon Arin kanssa on ohimennen pitkin syksyä mietitty. Näitä on varmaan systemaattisestikin jossakin kerätty, mutta tässä muutama näyte.

Lastenlaulut. Aika roisia juttua silläkin puolella liikkuu. Johtuukohan siitä, että aikanaan ei ollut Fingerpori-tyyppistä kaksimielisyyttä vallalla vai olivatko näiden riimittelijät edellä aikaansa?

Miltä kuulostavat: ”…Karhun poika sai rastaa…? / Karhunpoika sairastaa” tai ”…Häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää…? / Telefooni Afrikassa.
Aika hevi meininki on molemmissa. Korvahommaan liittyen; miltähän hänestä mahtoi tuntua? Kärsä?

Aikuisten musiikin puolella homma menee aina vain oudommaksi. Kiltimmästä päästä on Joel Hallikaisen laulu ”Anna vierellesi tulla”. Sammy Babitsin pohti kappaleessa Kuin tuhka tuuleen seuraavaa: ”… mä etsin jotakin, millä aukon täyttäisin”. Oli siinä ollut Sammylla varsinainen viikon kysymys. VR-yhtiön nykyisestä epäluotettavuudesta huolimatta entisaikaan oli paremmin, kun Virve Vicky Rosti lauloi Menolippua, jossa sanotaan ”Juna jyskyttää, vanhaa ystävää…”. Joululauluissa klassikko on Varpunen jouluaamuna (vai pikkujouluaamuna?), jossa tarjotaan lintuparalle elämyksiä riimillä ”Ota siemen multa”.

Se vuoden vanha pikkujoulun muistilista on kohtuullisen käypäinen myös tänä vuonna.

Päätän lähetykseni täältä tähän. Pärjäilkää.

DEVILS IN MY HEAD

Yllä oleva kuva liittyy Crazy horses – blogiini (julkaistu 30.10.2011). Kuvassa on Veikko etualalla ja takana kykkimässä kirjoittaja poistamassa uljaan ratsun jotain ihme nilkkasuojia (ei siis ihmettelemässä Veikon slaik**ria). Kuvan otti Kaipaisen Eero.

Aloitetaan viime blogin “viikon kysymyksen” oikealla vastauksella. Kysymyshän kuului; Mitä yhteistä on brasilialaisen puuplantaasin eucalyptuksella ja kirjoittajan niin sanotulla eläkekertymällä? Molemmat kasvavat noin sentin vuorokaudessa. Kyyninen arvioni vuotuisesta eläkekertymästäni on siis 3,65 € / vuosi, meneeköhän yläkanttiin? Eucalyptus kasvaa muuten parhaissa oloissa noin tuuman vuorokaudessa…

Poikani osoitti taannoin kiinnostusta lipevästi (olisiko isältä perittyä ominaisuus?) blogejani kohtaan. Sanoi, että ovat parhaimmillaan hauskoja, mutta liian pitkiä.

SIK-SI TEEN TÄS-TÄ BLO-GIS-TA NOR-MAA-LI-A LY-HY-EM-MÄN JA KÄY-TÄN MYÖS KU-VI-A VIIH-DYK-KEE-NÄ.

Ja otsikossa taas Motörheadin kappale, sopii varmaan tähän pikkupiruiluun.

TRAVELIN´ BAND

Hellurei. Olin viime viikolla työmatkalla Brasiliassa (TAPPI / IRMC –kokous) verkottumassa ja keräämässä ideoita, siksi ei blogia pukannut.

Työmatkustelu kaukomaille herättää intohimoja. Helppo juttu, kun on mielenkiintoinen kohde ja vähän tekemistä. Bollocks. Menomatka meni hyvin (noin 24 tuntia, Lauritsala-Helsinki-Pariisi-Sao Paolo-Vitoria). Tullessa meni jo pidempään, kun pari lentoa oli myöhässä, josta johtuen jouduin viettämään vielä yhden ylimääräisen yön Helsingissä. Kotimatka alkoi siis keskiviikkona kolmelta iltapäivällä ja kotiin pääsi puoli yhdeltä perjantaina (iltapäivää sekin).

Paikan päällä ajankäyttö oli tehokasta, aamusta iltaan. Kokous oli ammattimaisesti vedetty ja kokousväki kovan luokan päättäjiä metsäteollisuudesta (globaalien metsäyhtiöiden, laitevalmistajien, kemikaalivalmistajien T&K-johtoa ja tutkimuslaitosten edustajia). Esitykset toimialan tilanteesta ja etenkin Brasilian vinkkelistä olivat todella ajatuksia herättäviä. Luentosalisulkeisten lisäksi pääsimme käymään Fibrian Aracruzin tehtaalla, joka valmistaa vaatimattomat 2,4 miljoonaa tonnia markkinasellua vuodessa eucasta. (Vertailun vuoksi; StoraEnson Imatran tehtaiden tuotanto on vähän yli miljoona tonnia vuodessa ja se on iso yksikkö Suomessa).

TAPPI on jenkkivetoinen metsäalan suurin järjestö (Technical Association for Pulp and Paper Industries). Paikalla oli edustaja myös järjestöstä APPI (Australian Pulp and Paper Industry) ja firmasta SAPPI (South African Pulp and Paper Industry) ja kun samalla linjalla edetään, puuttui vain kuvitteellinen HEPPI (HElsinki Pulp and Paper Industry). On meillä kiva kieli…

Varsinaisten metsäesitysten lisäksi kuulimme esityksiä myös biojutuista, kuten biodieselistä ja bioetanolista. Bioetanolissa Brasiliassa on siirrytty ns. toisen sukupolven valmistukseen, jolloin raaka-ainetta (sokeriruoko) voidaan hyödyntää huomattavasti aikaisempaa tehokkaammin. Sokeriruokoa viljellään 8 miljoonan hehtaarin alueella, kun puuplantaasien kasvualaa on "vain" 7 miljoonaa hehtaaria.

Tähän kohtaan viikon kysymys; mitä yhteistä on brasilialaisen puuplantaasin eucalyptuksella ja kirjoittajan niin sanotulla eläkekertymällä?

Vaikka matkat ja niistä toipuminen eivät mukavia olekaan, niin välillä tekee hyvää lähteä paikan päälle katsomaan muun maailman meininkiä. Sain komitean puheenjohtajan suostumuksella vetää kymmenen minuutin pikasetin LUT CST:n osaamisesta. Tämän seurauksena näyttää siltä, että saamme ainakin kolme delegaatiota kylään Lappeenrantaan tutustumaan paikan päällä osaamiseemme. Neljälle muulle kumppanille laitan materiaalia menemään; toivottavasti sekin poikii jotain. Jos näin käy, niin ei ole kovin huono hyötysuhde pikavisiitille.

Ja otsikon kappale on CCR:n klassikko, ajattelin sen sopivan tähän reissuaiheeseen.

CRAZY HORSES

Extriimiä. Rakkaat työtoverit olivat järjestäneet minulle vielä yhden synttäriyllärin. Tulivat kotoa hakemaan, enkä tiennyt mitä oli suunniteltu.

Sitten tapasin Veikon. Veikko oli iso brunette. Se katseli minua ruskeilla silmillään. Minun piti nousta Veikon päälle (uusi tilanne, mutta mitäpä sitä ei tekisi, kun kaverit maksavat). Nousin päälle ja Veikko alkoi liikehtiä. Lantioni jytkähteli Veikon liikkeiden tahdissa. Pelotti. Tosi outoa. Lopulta pääsin pois Veikon päältä. EI. Nyt ei tarvinnut vaihtaa paikkoja, että olisin vuorostani ollut Veikon alla, vaan ratsastustunti oli päättynyt.

Olen nyt käynyt kahdesti ratsastamassa (ensimmäisen ja viimeisen kerran). Aikaisemmat kokemukseni hevosista ovat olleet lähinnä kulinaarisia. Hevoset ovat aikuisten oikeasti ihan helvetin isoja eläimiä. Kun Veikollakin säkäkorkeus on liki kilometri, niin voitte kuvitella, miten korkealla (ja hutjakasti) siellä satulassa istutaan. Maneesilla ei onneksi ollut muita, vaikka klassiseen Pecos Bill tyyliin odotin joka hetki sataa intiaania mukaan riehaan. Ja vaikka en Veikon alle joutunutkaan, niin seuraavana aamuna oli hanuri ja reidet hellinä…

Kellonkääntö oli taas viikonloppuna ohjelmassa. Mie en tajuu tätä. Miusta olisi kivempi, että illalla olisi vielä jonkin aikaa valoisaa (edes muutaman viikon) kuin tunti ”valoisaa” aikaa aamulla. Kuukauden päästä on joka tapauksessa pimeää töihin tullessa ja töistä kotiin lähtiessä.

Tjango. Kävin vaimon kanssa lauantaina katsomassa livemusaa Linnoituksen Krouvissa. Keikka kuului konserttisarjaan Kitara soi. Tjango-bändiin kuului kolme ammattimuusikkoa (viulu, haitari ja kitara). Komeasti miehet soittivat, osin Django Reinhardia. Koska perheemme fiksumpi jäsen oli paikalla, en karjunut edes encoretoivetta normityyliin. Sehän menee sanoin ”SOITTAKAA PARANOID!!!” Kun on fiksuja lähimmäisiä mukana, niin kömpelö perusinsinöörikin osaa liikkua kalustetuissa huoneissa – ainakin joskus.

Otsikossa on Veikko-teeman kunniaksi Osmondsien (he-he) biisin nimi vuodelta 1972.

BORN TO LOSE

Viime torstaina (13.10) vietettiin kansallista epäonnistumisen päivää. Idea on hieno ja kannatettava – kukapa ei joskus mokaisi ja useimmat meistä vielä useastikin, jopa säännöllisesti. Entisaikaan sanottiin, että epäonnistuminen on merkki siitä, että uskaltaa yrittää jotain ja parhaassa tapauksessa vielä astuu uusille urille. Ja silloin voi tulla pataan, kun menee pois omalta mukavuusalueeltaan. Epäonnistumisista opikseen ottamalla kasvaa kuulemma ihmisenä.

Mutta. Olemmeko kansana hieman vaatimattomia taas kerran? Miksei joka viikolle voisi laittaa yhtä epäonnistumisen päivää? Miksei hurautettaisi epäonnistumisen viikko, kuukausi tai vuosi saman tien? Epäonnistumisen vuosisata! Siinä olisi jo jylinää. Epäonnistumisen vuosituhat! Siinä olisi uusi elementti ikuiseen Suomi-Ruotsi hegemoniavääntöön. Ei ole ruotsalaisilla kunnon referenssejä raikkaista tyrimisistä, ei taatusti. Saataisiin kerrankin hiljaisuus laskeutumaan kansankotiin, kun kiekkomestaruuksillakaan emme pääse sitä liian usein tekemään.

Käännetään sama homma toisinpäin. Jos olisikin voittamisen tai pärjäämisen päivä, niin siinä naapurit menestyisivät hyvin (siis loputtomalla itseluottamuksella ja tuurilla, mutta kuitenkin). Meillä suomalaisilla tuntuu olevan geeniperimässä niin syvälle sisäänrakennettu vaatimattomuus, että menestys on synti tai ainakin häpeä. Äskeisellä ei ole sitten mitään tekemistä termin ”Voiton päivä” kanssa.

”Born to lose” on niin hyvä nimi rokkibiisille tai –bändille, että sitä on käytetty runsaasti (Johnny Thunders, Motörhead,…). Viimeksi mainitun orkesterin Lemmy-setä jatkoi ajatusta optimistisempaan suuntaan Born to lose – Live to win. Eipä taas liene lisäämistä.

KILLED BY DEATH

Olin keväällä 2006 aikuisten oikeasti sairaana, hengenlähtö oli lähellä. Vähäisen ajatustoimintani pääpaino meni silloin hengissä säilymiseen, mutta nyt jälkeenpäin on tullut mieleen, että jos olisi käynyt huonompi tuuri, niin olisinko ehtinyt tehdä soittolistaa peijaisiini. Luultavasti en. Toisaalta, kuten yleisesti tunnettua, vähäinen ajatustoimintoni ei ole niistä hetkistä juurikaan kehittynyt.

Otetaan nyt etunojaa sen soittolistan suhteen, vaikka asia ei olekaan ajankohtainen, mutta arvatenkin joskus se sellaiseksi muuttuu. Toivottavasti internet on vielä silloin pystyssä, niin tämäkin dokumentti löytyy, vaikka sitä internetin pysyvyyttä tohdin toki epäillä.

Ensiksi soitetaan Mötley Cruen ”Kickstart my heart.” Vaikka peijaisia vietetäänkin, niin yritetään kerran vielä saada äijä (siis miut) tolpilleen. Jos se onnistuu, niin peijaiset perutaan (huomaa if-then tyyppinen ohjelmointilause). Muussa tapauksessa siirrytään eteenpäin.

Reijo Kallio (vai-kuka-ihme-se-nyt-oli) rallatteli aikoinaan vuosikaudet riipivää kappalettaan Elämän valttikorteista. Parempi on tässä kohtaa ampua kovilla ja vetäistä ässä hihasta Motörheadin ”Ace of Spades” rallilla, johon ei tarvita koko korttipakkaa. Seuraavana soittolistalla maallista vaellusta hyvin kuvaava esitys eli Sid Viciousin laulamana ”My way”.

Seuraava kronologinen vaihe sielunvaelluksella on evaluointi, joka kuulemma suoritetaan jossain portilla. Tähän sopii ”Knocking on the heaven´s door” ja tämä veto vain ja ainoastaan Guns & Roses versiona. Sitä alkuperäistä Dylanin vinkumista ei kuuntele muut kuin arkkihipit ja mie en ole yksi heistä.

Portilla suoritettavan evaluoinnin tulokseksi veikkaisin osoitteekseni kohdalleni alakertaa eli sitten ”Highway to hell” AC/DC-orkesterilta. Levytysvalinta luonnollisesti Barcelonan livelevyltä, jossa soitto kulkee hienosti. Jos sijoitus olisi kuitenkin yläkertaan, niin silloin Janis Joplinin ”Oh Lord, would you buy me a Mercedes Benz” olisi jatkona, tätä päätöspolkua kuitenkin vahvasti epäilen. Eivätköhän ne osaa asiansa siellä portilla? On siellä jo tähän mennessä sen verran porukkaa lappanut, että pitäisi olla homma jo hanskassa ja päätöskriteerit kunnossa. Vähänkö on noloa, jos homma ei pelitä? Kukapa sinne yläkertaan jaksaisikaan jäädä, kun sielläkin on kuulemma lämmintä: ”Heaven´s on fire” (KISS). Toisaalta Aerosmith esitti aikoinaan kappaleen ”The other side”, luultavasti tarkoittaen juuri tätä.

Pikatielle päästyäni matkan etenemistä voi arvioida äänistä. ”Hell´s bells” (AC/DC) ääniefektin kuuluessa ollaan jo lähellä. Mutta ei hätää, koska ”Hell ain´t no bad place to be” ja jälleen upea AC/DC. Hieno veto ja versio vielä If you want blood - liveltä legendaarisen Bon Scottin laulamana. Anguskin on tällä levyllä aivan liekeissä ja liekithän sopivat teemaan. Alakerrastakin löytynee kuitenkin jotain vihreää, ainakin Misfits bändin mukaan ”Green hell” on olemassa. Vaikka joku siihen mennessä tekisikin kappaleen nimeltä ”Green Campus”, niin ei sitten sitä, ettei tule työasiat mieleen viime metreillä.

Kun suunta on selvä, niin siirrytään käytännön järjestelyihin. Loistava Ramones-orkesteri loi klassikon ”Pet Sematary”, johon ei kannata tulla haudatuksi. Kyseiseen kappaleeseen on kuulemma mainiot suomenkieliset sanat Eläkeläiset yhtyeeltä. Kertosäe menee ”…kun humppa pääsee veriin, niin silloin hukka perii…” eikä siihen ole lisäämistä. Onhan se vähän niinkin…

Ihan lopuksi vielä Guns & Roses orkesterin ”Paradise City”, joka muuten kertoo arkielämästä Lauritsalassa. Tulipa tämäkin kirjattua. Tokkopa tälle listalle käyttöä tulee, ainakaan miun elinaikana.

Otsikon kappale oli, kuten huomasitte, oli taas Motörheadia. Riimityksen suhteen olen Lemmyn kanssa hieman eri mieltä; ei se kuolema tapa, vaan elämä.

KERTALÄMPIÄVÄ PUUKIUAS

Olen saanut viime aikoina paljon lahjuksia otsikolla ”nuoruutesi muistoa kunnioittaen”, kun täytin ns. pyöreitä vuosia syyskuun loppupuolella. Lahjukset ovat mukavia, mutta ikääntyminen ei. Mutta ei kai sille mitään mahda ja se ikääntyminen pitää hyväksyä annettuna reunaehtona.

Ystäväni Erkki V. (onko nimi muutettu?) oli kehitellyt mielenkiintoisen ja omaperäisen idean lahjaksi. Lähtökohtana toveripiirissämme tietysti on, ettei lahja saa olla millään tavalla hyödyllinen. Tältä ajatuspolulta hän päätyikin otsikon mukaiseen laitteeseen, kertalämpiävään puukiukaaseen, muttei ehtinyt rakentamaan sitä. Nimensä mukaisesti kyseinen laite on puusta valmistettu kiuas (ilmeisesti myös kivet puuta?), jolloin voidaan taata, ettei se tosiaankaan lämpene kuin kerran. Hellyyttävän nerokas idea lahjottavalle, jolla on jo lähes kaikkea.

Demonstraatiovaiheessa olisimme arvatenkin tuikanneet kiuaskomeuden tulille ja ryystäneet munasillaan saunakaljat sen lämmössä. Matkailun edistämiskeskus olisi ehkä saatu paikalle filmaamaan koko juttu todellisen Suomikuvan lanseeraamiseksi maailmalle. Ei lainkaan pöllömpi idea, hyvä veto!

Pääsin matkustelemaan, kävin ihan Helsingissä asti. Keskiviikkoaamuna lähdin palailemaan kohti Karjalan laulumaita Pasilan asemalta. Menin (mediasta oppineena) hyvissä ajoin asemalla lipunostoon. 25 minuuttia meni, enkä saanut lippua ostetuksi. Systeemi varsinaisessa lipunmyynnissä oli kuulemma kaatunut, lippuautomaatit samoin ja kaiken kukkuraksi kaikki aseman näyttötaulut putosivat pois päältä, eli kukaan ei nähnyt, miltä raiteelta tai milloin junat saattaisivat lähteä. Hip hurraa. Sain lopulta urkittua oikean laiturin ja juna saapui ajallaan ja lipunkin pystyi ostamaan konnarilta. Hitonmoinen sotku siellä asemalla silti oli, varsin kelpo suoritus tietoyhteiskunnan mallimaalta.

CHAIN SAW

Olin viime viikon lomilla, siksi uutta juttua ei pukannut – sorry. Alkuviikon pörräsin Ruokolahden korvessa, missiona oli ensiharventaa synkkää kuusikkoa. Konesaha lauloi ja homma eteni, mutta hitaasti. Pitää aikuisten oikeasti nostaa hattua oikeille metsureille; miten ihmeessä ne jaksavat tehdä noin rankkaa hommaa päivästä päivään? Mie olin puhki jo muutamassa tunnissa. Kyllähän niitä palikoita vielä kaataa, mutta niiden karsiminen ja rankojen kantaminen vievät hirvittävästi aikaa.

Hankin työmotivaationi lisäämiseksi (lopultakin) itselleni uuden konesahan. Sain lahjakortin uuden koneen ostoon jo viime jouluna, mutta pihinä (=hölmönä) miehenä en raatsinut hakea uutta masiinaa kotiin. Jännä homma. Kun laittaa koneeseen hieman perusmallia enemmän rahaa, niin koneen paino putoaa, tärinät pienenevät ja teho kasvaa. On niilläkin eroja. Tällä uudella jaksaa riehua paljon pitempään, eikä kysymyksessä ole se klassinen Kummelisketsi, jossa pojat eivät päässeet urakkaansa uusista sahoista huolimatta. Kympin nykäistessä sahan käyntiin metsurit katselivat toisiaan ja ihmettelivät, että mikä ääni se tuo oli…

Torstaina pakenin vaimon kanssa kolmen päivän retkelle Riikaan. Oli mukavaa; paljon käpöttelyä vanhassa kaupungissa ja hyvää (+ kohtuuhintaista) ruokaa. Kaupungin vanha keskusta oli upea, vanhat talot olivat ainakin ulkoa hyvin rempattuja. Yleisvaikutelma oli muutenkin varsin siisti.

Tänä aamuna palasin takaisin töihin ja oli taas vähän Born to loose - olo. Postihuoneesta löytyi yhden ex-pomoni lähettämä paketti, jossa oli hänen (Jussi K:n) lempparin Kake Randelinin Hitit-levy omistuskirjoituksella "Vesalle". Jumaleisson – legendan ja mestarin omakätinen omistuskirjoitus! Tästä tuli sellainen määrä adrenaliinia, ettei varmaankaan tarvitse tänä vuonna nukkua. Suurkiitos Jussille vaivannäöstä!

Jutun otsikko tulee laulu- ja soitinyhtye Ramonesilta. Chain saw ei ehkä bändin parhaita biisejä, mutta nimi sopi tähän sisältöön, se oli siis pakko laittaa näkyviin. Rockpuolelta löytyy aika vähän metsurointiin soveltuvia biisien nimiä, jos ei sitten ala selaamaan kotimaista muun genren kappaleita tyyliin Metsurin humppa, Metsurin vielä parempi humppa, Kullitetun teräketjun humppa, Teräketjuöljylähde, Jätkän humppa jne. vai mitä näitä nyt olikaan…

EASY LIVIN´

Sain osakseni hämmentävää huomiota, kun työyhteisömme valitsi minut keskuudestaan viime viikolla vuoden yliopistolaiseksi. Valinta tuli puskista ja se veti miut ihan aikuisten oikeasti hiljaiseksi. Erityisesti kuitenkin lämmitti se, että huomio tuli työyhteisöltä, siis noin yhdeksältäsadalta omien alojensa ammattilaiselta, joiden kanssa täällä päivittäin puurretaan.

Miksi minä? Yhteisössämme on monia aktiivisia ja eteviä henkilöitä, joiden panos yhteisten pyrintöjen kehittämisessä on monin verroin omaani isompi.

Erotustekniikan keskuksen näkyvyys on uskoakseni parantunut sekä yliopiston sisällä että ulkopuolella viime vuosina, mutta sekin operaatio on tehty porukalla; ei sellaista kukaan yksin saa aikaan. Siispä suuri kiitos CST:n / LUT Kemian väelle ja erityisesti Kaipaisen Eerolle. Kun arki toimii ja on pitkälti muiden osaavissa käsissä, niin olen saanut peliaikaa tähän muuhun sukkulointiin ja höpötykseen.

Lukuvuoden avajaisissa tapahtunut julkistaminen jännitti ihan pirusti. Suomalaiselle insinöörille on helpompaa ottaa tunti turpaansa ilman mainostaukoja kuin kuunnella kolme minuuttia kehumista. Jotakin koetin selitellä ja kiitellä – luultavasti kiitospuheeni oli aika sekava veto. Lukuvuoden juhlalliset avajaiset ei mielestäni ole The Foorumi maksimaaliselle stand-up-komiikalle, joten yritin olla fiksusti.

Lopuksi. Vielä kerran lämmin kiitos yhteisölle. Ja unohtamatta kotijoukkojani; kiitän vaimoani Susannaa ja lapsia ideoista ja kannustuksesta. Kun on kotiasiat kunnossa ja Kummelin klassikkosketsin mukaan puristaa pakaroilla, niin hyvin menee.

Ja kuten huomasitte, niin palataan taas blogin otsikoinnissa vähäksi aikaa näihin biisin nimiin (siis juurille). Otsikon kappale on Uriah Heepin kappale vuodelta 1972 ja kappale on klassikko, vaikkei tämä maallinen vaellus aina ihan helppoa kenelläkään ole.

OLD FART

Kun kieliä vähän sekoittaa, niin päädytään otsikon mukaisesti siihen, että Old Fart tarkoittaa vanhaa vauhtia (englanniksi Old on vanha ja Fart on ruotsiksi vauhti). Miten keskiäkäinen ja -ikäinen persinsinööri jaksaa pitää vanhaa vauhtia yllä vuodesta toiseen? Ei jaksa niin kuin ennen, mutta kuitenkin nykyajan työelämä vaatii, että jaksetaan heilua niin kuin aina ennenkin ja vielä vähän päälle.

Asia liittyy myös männäviikolla järjestettyyn jokavuotiseen LUT CST Workshop tapahtumaan. Tiistai-iltana olimme semppaporukan kanssa Linnoituksen Krouvissa syömässä ja homma meni OK. Lähdimme (kerrankin) ajoissa pois ja kävimme vielä yhdellä piristävällä uudessa baarissa Teerenpelissä Kauppakadulla samalla saatellen semppavieraita kohti keskustan hotelleja.

Homma hoidettiin, sitten tarvitsin taksikyytiä kotiin. Nappasin taksin lennosta ravintolan kolmen valaisimen (nimi muutettu) edestä. Taksari (nuori mies) kertoi minulle harvinaisen kohteliaisuuden; hän oli ottanut ensimmäisen kerran kyytiin em. baarin edustalta asiakkaan, jolta ei tarvinnut kysyä heti uudestaan, että mikä se osoite olikaan?

Tavallaan olin kommentista äärimmäisen otettu, mutta silti oli outo olo. Huonoksi on mennyt Separaattorin turnauskestävyys. Ei näin ole aikaisemmin käynyt…

Loppuun fiktiivinen juttu: ”Ikävä Alko” tokaisi KOKEn johtaja Ikävalko, kun myyjä esti ostoaikeet.

Ja kaarramme taas kohti syksyä…ja ei tämän jutun otsikko mene pieleen, vaikka se olisikin kokonaan englantia ja minusta puhuttaisiin…

IHMEELLINEN LUONTO

Olen blogissani useaan kertaan kirjoittanut ihmeellisistä sattumuksista datsalla ns. Leijonapitäjässä. Muutama viikonloppu sitten päästiin taas pykälää pidemmälle.

Pyyhkäisin rakkaan vaimoni kanssa korpeen lauantaina. Omana missionani oli karsia ja pätkiä tukkikaliiperin kuusi, joka oli mennyt nurin jo viime keväällä. 6 oli kuitenkin pysynyt vihreänä, koska varmaankin muutama juurisäie jaksoi pitää puuta hengissä. Raapaisin konesahan kainaloon, karsin ja pätkin puun. Kaikki vastaavaa hommaa tehneet tietävät, miten paljon märkä puu painaa. Suunnittelin, että raahaan pätkät ylämäkeen läheisen tien laitaan, josta ne voi kottikärryillä viedä eteenpäin. Näin tapahtui.

Raahatessamme rouvan kanssa pätkiä noutopaikkaan sinne muodostui nopeasti ura saniaisten väliin. Saniaisten seassa pilkotti jotain punaista, jotain paljon isompia partikkeleita kuin puolukat. Joku on heitellyt tieltä kaljapurkkeja metsään? Rouvan kanssa tarkastelimme tilannetta ja näin oli käynyt, mutta hittolainen; purkit olivat täysiä! Pohjassa oli vielä pakkauspäivä (heinäkuu 2011), joten ylivuotisia eivät olleet.

Otettiin erä tarkempaan tutkiskeluun (upotin ämpäriin, pölyt pois) ja setti oli siinä. 6-pack kaljaa, pari lonkeroa ja yksi sidukka. Ehkä olemme vielä välilöissä yläkerran kanssa. Viime vuoden myrskytuhoja hyvitetään nyt sillä, että metsässä kasvaa alkoholia.

Tästä ideasta voisi saada mainion lisän yliopistomme Green Campus kuvioon (www.greencampus.fi ). Jos alkoholia kasvavaa metsää voisi siirtää Skinnarilan korpeen, niin meillä ei olisi koskaan pulaa opiskelijoista...eikä hyväntuulisesta henkilökunnasta.

Sunnuntaina menimme sitten vaimon kanssa virvelöimään. Sovimme etukäteen, että ahvenet menevät Reiskalle (appiukkoni) ja hauet laitetaan fileeksi ja pakkaseen Pirkolle (vaimoni anoppi). Toisella heitolla napsahti kiinni, sanoin rouvalle, että nyt tulee sitten Reiskalle ahven. Olen virvelöinyt 45 vuotta ja saanut kohtuullisen paljon kaloja. Kelasin ahventa paattiin, mutta kesken kelauksen kelan jarru alkoi huutaa ja vapa meni luokille.

Mitä helvettiä? Vaaksan mittainen ahven ei tähän pysty (olin nähnyt kalan). Kelailin saalista lähemmäksi ja huomasin, että hauki oli ottanut kiinni ahvenesta sisäänkelauksen aikana. Hauki roikkui hampaillaan kiinni ahvenen kyljessä, eikä älynnyt päästää irti (ja säästää henkeään). Nappasin paketin haaviin, napsautin haukea (n. 1,2 kg) kuuppaan koivupalikalla. Sitten pitikin laskea virveli veneen pohjalle ja alkaa nauramaan. Tuli yhdellä heitolla kalaa kahteen talouteen. Ahvenen kyljessä oli muuten aika raisut hampaanjäljet.

Kun kerran metsä kasvaa puuta ja alkoholia, järvi tarjoaa fisua, niin enää ei puutu muuta kuin jonkinlainen huoltovarmuus tupakin suhteen. Sitten voisin jäädä sinne korpeen loppuiäksi. Niin ja se makkarapuu olisi kiva…

PITKÄLLÄ SAKSALLA PÄRJÄÄ, MUTTA PÄRJÄÄKÖ SAKSA PITKÄLLÄ?

Keväällä laitoin blogini otsikoksi ”Pääseekö Saksa pitkälle?”, joka osittain liittyi kiekkoilun MM-kisoissa aluksi hyvin pelanneeseen Saksan joukkueeseen, mutta oli kuitenkin julkinen kutsu hallintojohtaja Saksalle iltakaljan merkeissä.

Nyt, kun riittävästi vettä on virrannut Vuoksesta ja tomu on laskeutunut, voin raportoida tuosta tapahtumasta, siis pitkästä Saksasta. Olin tapaamispaikassa hieman etuajassa ja odottelin Juhista. Oikeaan aikaan hän saapuikin naamioituneena lippalakkiin, joka toi mieleen Brian Johnsonin (AC/DC:n laulaja). Sanoimme oikein käsipäivää ennen pitkää.

Koska me molemmat olemme (ainakin omasta mielestämme) ns. luovia heppuja (siis kirjoitamme blogeja), niin siirryimme kirjallisuuden pariin. Blogikollega valitsi aluksi irlantilaista kirjallisuutta; pitkän, mutta nopealukuisen Guinnesin (siis ennätysten kirjan). Itse päädyin hyvin laakeroituun (ainakin mukissa luki lager) tsekkiläiseen teokseen, joka kertoi Urkupilleistä. Blogin kirjoittajana on syytä olla kiinnostunut kirjallisuudesta, koska pääosa ideoista on kuitenkin niistä prujattuja.

Sunnuntai-illan rauhallinen miljöö mahdollisti lukemisen kohtuullisen nopeasti, ei ollut musiikkia pauhaamassa. Siirryimme ulos terassille ja jatkoimme lukemista. Juhis siirtyi myös tsekkiläisen kirjallisuuden pariin. Tulevat blogiaihiot alkoivat mukavasti surrata päässä muutaman teoksen jälkeen.

Kahden tunnin lukemisen jälkeen palasimme vastuullisina miehinä takaisin perheellisiin rooleihimme ja läksimme kotiin. Miellyttävä lukuhetki oli päättynyt. Itse yllätin myönteisesti puolisoni kotiutumalla puoli tunti ennen ilmoittamaani saapumisaikaa.

Otsikosta sen verran, että entisajan keskikoulussa, jota itse taaplasin, opettajat suosittelivat usein pitkää saksaa. Aika hyvä ennakkoarvaus tai etiäinen heiltä. Kyllä se Saksakin pärjää pitkällä sen verran mukavasti, että voisi vaikka joku ehtoo jatkaa lukemista…

DEEKUN A-RAJA?

Kuuntelin viikonloppuna kivitöiden lomassa Ruokolahden piilopirtillä radiosta Kalevan kisoja. Tulostaso kisoissa oli klassinen, mutta lähes joka toisessa lauseessa selostajat höpöttivät jostain Deekun A-rajasta. Mitä hittoa? Eikö niiden pitäisi selostaa yleisurheilua, eikä arvuutella sitä, millä promillemäärällä varustettu vapaa-aikaorientoitunut kansalainen (eli kansanomaisesti deeku) saa ostettu pakkasnestettä Alkosta? Samalla selostajat puhuivat Deekun matkasta ja Deekun matkalipuista. Mihin niiden pitäisi matkustaa? Viroon hankkimaan halvempaa velliä?

Mikä sitten on Deekun B-raja? Paljonko saa olla promilleja, että saa Pirkkakaljaa lähikaupasta?

Pohdittuani tätä ongelmaa jonkin verran pitkään rohkaistuin ja turvauduin sivistyneistöön (siis kysyin vaimolta), että mitä tämä oikein meinaa?

Kuulin, että yleisurheilun MM-kisat pidetään paikassa nimeltä Daegu (arvatenkin sanan foneettisessa ulkoasussa päästään hyvin lähelle deekua), josta koko soppa juontaa juurensa. Sorry folks. Poikani käyttämän sanonnan mukaan olin EVO (siis Ei Voi Osata joka asiaa).

Mutta matka jatkuu…

BORN TO BE WILD

Painoin sähköstartin nappulasta ja kumea jyly ravisutti Lauritsalaa. Kone kävi mainiosti, väänsin kahvasta ja sitten menoksi. Kiihtyvyys laittaa minut roikkumaan kahvoissa, kone on karata alta. Kallistus ensimmäiseen mutkaan ja matka jatkuu. Muistan pitää suun kiinni, koska avokypäräni ei suojaa motoristia kesän hyönteisiltä. Valitsen maisemareitin ja paahdan menemään. Kesäinen sunnuntai etenee. Vihdoin, 50 minuutin ajon jälkeen olen Imatralla. Käsiä täristää ja persus puutui. Sammutan koneen ja sytytän nortin.

Tässä kohdassa lukijoiden pitäisi arvella, että jaa; Sepa-setä on keski-iän kriisissään hankkinut HD:n ja alkanut kuvitella olevansa taas nuori. Paskat. Ensimmäinen kappale liittyi Imatralle myydyn perheemme toisen moposkootterin (50 cc) siirtoajoon, jonka suorittaminen arvottiin minulle.

IRMA ja Liisa. Kuten keväällä hehkuttelin, niin kävin väijymässä IRMAa (= Iron Maiden) ja Liisaa (Alice Cooper) stadikalla Helsingissä heinäkuun alussa. Lämppärinä ollut Cooper rytisteli klassikot mainiosti ja hyvillä soundeilla unohtamatta lavashowta (klassinen giljotiini yms. hilpeyttä lavalla). Maiden soitteli enimmäkseen 2000-luvun tuotantoa (jota en diggaile) ja soundit olivat puuroiset. Laulaja Dickinson vaikutti aika väsyneeltä. Koko veto oli rutiinia, intoa esityksessä mielestäni ollut. Tulipa nähtyä. Lemillä kävin Jalkosalmirockissa katsomassa vielä Madred-yhtyettä, joka veti hyvän keikan pitkät letit ja kalsarit liehuen. Kesän kulttuuriosuus tuli hoidettua.

Kesän matkailuosuus oli purjehdusreissu kaverin paatilla Hamina-Haapasaari-Kotka. Matkalla Haapasaareen paatti liikkui rivakasti ja oli tanakasti kallellaan. Syynä oli leppeä 15 m/s sivutuuli. Sai pitää kiinni ihan tosissaan. Mutta olipa mukavaa vaihtelua.

Muuten loma meni mukavasti (joskin taas kerran liian nopeasti) reippaassa ulkoilma-askartelussa datsalla. Mukavasti sai etäisyyttä tieteellisen elämän edistämisen kehittämisen parantamiseen.

Ja taas kohti uusia pöljyyksiä…

THUNDER!

Normituuria jälleen. Innostuin hankkimaan Ruokolahden saunamökille teknisen mukavuuslaitteen, aurinkopaneelin. Viime sunnuntaina asensin häkkyrää paikoilleen. Homma meni pienillä perkeleillä jengoilleen. Mutta juuri, kun olin kytkemässä varaston katolla kaapeleita kiinni, niin tuli hirmu pimeä (keskellä päivää) ja kuului ukkosen jyminää.

Ensin ajattelin, että vaimoni on kuuntelemassa AC/DC:n Thunderia, mutta leiskunnan yltyessä havaitsin, ettei näin ole asian laita, koska legendaarinen kitarariffi ei alkanutkaan. Samalla kuistilta kuului kehotus tulla pikaisesti alas katolta. Pakenin paikalta. Katto ei ehkä ole maailman fiksuin paikka ukkosella ja vielä sähköjohdot kourassa. Onneksi on viisaita vaimoja. Tokkopa rouva olisi varoittanut, jos ei yhtään tykkäisi.

Tällä viikolla huomasin konkreettisesti, miten riippuvainen sitä onkaan tietokoneesta. Tai ainakin sellaisesta koneesta, joka toimii. Omaani pukkasi joku virus/mato/troijalainen ja koko himmeli meni jumiin. Onneksi uittoyhtiömme tietotekniikkaosaajat saivat koneen toimimaan, siitä kiitos. Mutta työmaalla ei oikeasti voi tehdä juuri mitään, kun se kone poksahtaa.

Olen aikaisemmin murissut siitä, ettei näitä kirjoituksia kukaan lue. Opin taannoin katsomaan Bloggerista tilastojuttuja (jotka tulivat osaksi systeemiä 2010 heinäkuun alusta) ja sieltä näkyi, että vuodessa tällä sivulla on käyty noin 5000 kertaa. Kiitos teille lukijoille aktiivisuudesta!

Vielä kun jaksaisi ensi viikon vääntää…

HUIPPUMALLI HAKUSESSA

Yksi Lappeenrannan teknillisen yliopiston strategisista alueista on nimeltään ”Tieteellinen laskenta ja teollisten prosessien mallinnus”. Insinööritieteellinen laskenta perustuu luonnonlakeihin (kemiaa, fysiikkaa, termodynamiikkaa,…), joiden avulla luodaan malleja, jotka kuvaavat erilaisia ilmiöitä (reaalimaailmaa). Mallien avulla voidaan tutkia esimerkiksi erotustekniikan yksikköoperaatioita, vaikkapa suodatusta. Mallin avulla tiedetään, mitä tulee oikeasti tapahtumaan, jos esimerkiksi suodatuksessa lämpötila tai suodatuspaine muuttuvat (eli kaikkea ei tarvitse aina todentaa kokeilemalla vaan ne voidaan laskea mallin avulla).

Tieteellisten mallien kehittäminen on suurta ammatillista osaamista vaativaa työtä. Hyvin toimivassa mallissa kyetään yhdistämään alan teoreettinen perusta ja reaalimaailman laitetason ominaisuudet kansainvälisen tason tutkimuksen avulla. Tämän kaltainen työ on rankkaa, eikä aina niin mediaseksikästä, koska työn tulokset menevät kansainvälisille tiedefoorumeille ja harvemmin tavallisille median kuluttajille kotisohvalle telkkarista tarjoiltuna.

Mutta mitä jos kloonattaisiin suosittua TV-formaattia (tämän jutun otsikko) ja sen ominaisuuksia tieteen alttarille? LUT voisi tehdä TV-firman tuotantoyhtiön kanssa sopimuksen, että seuraavat huippumallijaksot kuvattaisiin täällä Skinnarilassa.

Ohjelmassa alipainoiset missukat hiipisivät muotivaatteissaan (tai ilman) laboratorioissa arvioimassa, kenen TIEDEHEPUN kehittämä laskentamalli on paras. Teknillisen tiedekunnan osalta kohteiksi sopisivat tieteellisen laskennan instituutti CEID ja Erotustekniikan keskus CST, joka voisi tarvittaessa myös hoitaa joukosta tippuvien mallien erottamisen. Ja kisassa viimeiseksi jäänyt malli valitsisi sitten sen parhaan tieteellisen mallin - huippumallin.

Tällä konseptilla saataisiin taas kympillä julkisuutta (tai ainakin SEPA-sedän lääkitys uusittua).

WE ARE THE CHAMPIGNONS

Eilen, sunnuntaina 15.5 oli merkittävä päivä. Oli liputuspäivä ja äitini täytti 70 vuotta. Onnea äitelle vielä kerran! Eilen ei sitten paljon muuta tapahtunutkaan, paitsi että Suomi voitti kiekkokultaa.

Finaalipeli oli jännittävä. Historiallinen se oli siinä mielessä, että Suomi teki periaatteessa kaikki maalit (sen Ruotsin sattumasohaisunhan teki Pääjärvi). Historiallinen myös siksi, että ensimmäistä kertaa suomalainen valmentaja voitti MM-kultaa. Lisää historiaa voidaan raapia loppunumeroista (ei olis ikinä arvannnut) ja siitä, että kerrankin meidän pelaajilla pysyi pää ja peli koossa ilman paniikkia (toisin kuin niin usein finaaleissa aiemmin).

Jos vielä sitten sovittaisiin, että viikon saa voittoa hehkuttaa, mutta ihan oikeasti ei tarvii tehdä hehkutusta ihan niin pitkällä kaavalla kuin 1995. Jooko? Tai maksimissaan tämän vuoden juhannukseen…

Ja samalla on selvää, ettei tarvitse enää arpoa sitä, kuka on vuoden 2011 urheilija, 2011 urheiluteko tai muita kisailuja; ne voisi melkein tältä vuodelta skipata vai uskooko kukaan niissä yllätyksiin? Ja samalla voisi säästää rahaa ja lopettaa ensi vuoden MM-kisojen markkinoinnin, eiköhän ne liput mene kaupaksi muutenkin.

Otsikkoon liittyen; mie en ole koskaan ymmärtänyt, miksi se kuningatar lauloi, että olemme herkkusieniä. Mitä sekin oli vetänyt?

MISERY INDEX

Viime viikon Talouselämässä oli juttu, jossa vertailtiin ahdingossa olevia euromaita ja Suomea muutamalla mittarilla. Yksi mittareista oli Misery index (kurjuusindeksi), joka lasketaan ynnäämällä työttömyysaste ja inflaatio. Suomen indeksi ei ollut paljon huonompi kuin Kreikan, Portugalin ja Irlannin. Toisessa kuvassa oli sitten näiden valtioiden ulkomaanvelan korko, jossa oli jo merkittävät erot, Suomella korko oli lähes kymmenen prosenttiyksikköä pienempi kuin näillä ”kriisimailla”. Mutta onko oikeasti hienoa olla rikas ja kurja?

Mikä voisi olla eri musiikkityylien misery index? Kotimainen iskelmä mollivoittoisine kurjuuksineen pärjää hyvin, mutta sen ohittaa kuitenkin amerikkalainen kantri, joiden riimeissä akka kettuilee ja rekka hajoaa. Sitäkin paremmaksi menee klassinen blues, jonka piiristä en muista yhtään optimistista tai positiivista riimittelyä (aina pitää olla hirmu "blue" – vaikea repiä hilpeyttä puuvillapelloilta, jos et niitä omista). Hevipuolellakaan ei sanoituksissa hilpeyttä aina ole, mutta sehän kuuluu asiaan (asenne on jotakuinkin ”the hell was overload – so I´m back).

Viimeisen viikon aikana henkilökohtainen misery indeksini on ollut aika korkea ja se kuulemma näkyy minusta umpimielisyytenä ja synkkyytenä. Sorry.

Edellinen blogini mainittiin kirjoittajakollegan uusimmassa teoksessa (http://mustissa.blogspot.com/ ), kun gasbadin Saksa sanoi da. Saa nähdä, millainen sählinki siitä tapahtumasta saadaan aikaan…ja uskaltaako siitä julkisesti raportoida.

Tänään torstaina on Suomella legendaarinen ”game seven” kiekkokisoissa. Niille, jotka saavat äänestää jonkin nimeltä mainitsemattoman pankin edustajiston vaaleissa vielä vinkiksi, että se seiska on hyvä valinta.

PÄÄSEEKÖ SAKSA PITKÄLLE?

Taas on se aika vuodesta, jolloin tulee jonkin verran katseltua televisiota, siis jääkiekkoa. Oikeastaan on mukavampaa katsella muiden maiden pelejä kuin Suomen (voi keskittyä peliin, ei tarvitse jännittää lopputulosta). Saksa on aloittanut MM-kisat erinomaisesti kaatamalla Venäjän ja Slovakian, lisäksi Norja voitti Ruotsin. Hyviä uutisia kerrakseen…

Viime viikolla oli pitkäkasvoisen, hieman ulkonevilla kuuloelimillä varustetun ja klassisen hyvästä ruuasta (fish & chips) pitävän kansakunnan hienoimpia hetkiä, kun kuninkaalliset sanoivat toisille "da". Hoh-hoijaa, ennemmin seuraan vaikka livenä maalin kuivumista mökin seinässä kuin kuninkaallisia häitä. EVVK.

Tänä aamuna (maanantai), kun ajelin työmaalle, tuli radiosta uutisia. Sanottiin surkuhupaisasti, että ”tänään on viimeinen päivä, kun tieliikenteessä saa käyttää nastarenkaita” ja lunta tuli taivaan täydeltä. Hienoa!

Toinen uutinen aamulla oli, että kaikkien demokraattisten valtioiden esikuva ja kansainvälinen ylipoliisi USA oli käynyt mojauttamassa Osamalle haulit hattuun. Ei tule Osamaa ikävä, mutta aika karu juttu silti.

Mutta tämän jutun otsikolla ei ollutkaan mitään tekemistä jääkiekon kanssa. Se oli julkinen kutsu hallintojefe Saksalle, että josko vaikka joskus mentäisiin nappaamaan oluset…

MUNAJUHLAN ALLA

Homma alkaa murhaavalla itsekritiikillä kirjalliselle tuotannolle, koska raikas angsti parantaa kuulemma ”taiteellista” suorituskykyä…ja päättyy muodikkaasti itsearviointiin, mutta väliin mahtuu varsinainen tuotos. Mitään järkeä tässä ei ole, mutta uskoakseni se vaikuttaa taiteelliselta. Ja sehän on aina tärkeää…mutta lukijani – siehän sen päätät.

Prologi

Vaikka ei osaa – se ei haittaa, kun vaan itsensä peliin laittaa.
Mukava yrittää uusia juttuja, jos ei muuta, niin naurattaa tuttuja.

Mitä se vehtaa? Miten se kehtaa?

Eikö sille normaali elämä riitä? Miksei siitä jo kovasti kiitä?
Pakkoko yrittää riimejä luoda, senkin ajan vois kaljaa juoda.

Pääsiäiselle

Myöhässä kuin aamun juna, kohta maistuu suussa muna.
Maha on täynnä, turvottaa kupua. Pötsini prosessoi pääsiäispupua.

Kiihdytän autoa hurjaan laukkaan, osoite vanha – viinakauppaan.
Sitten baariin kukot, kanat – siellä kirkuu oluthanat.

Tanssimaan taas pimut hakee, oonko ehkä hirmu makee?
Turha pyytää lisää tuomaan, ei nyt ehdi mitään juomaan.

On taas drinksut pöytään tuotu, minut teekkariksi luotu.
Tätä voisi lisää saada, ei nuo paukut miuta kaada.
Kuka tilas taasen ankkaa, haluun lisää Fernet Brancaa!

Juhlapyhän tämän kämmin, syy ei ollut pelkän mämmin.
Olo on kurja, mikään ei auta. Lompakko tyhjä kuin kuuluisa hauta.

Rahat ei riitä, en ostanut lammasta. Itkien kotona puren vaan hammasta.
Nälkä vie kohta artistin hautaan, tyydyn taas vähään; sika-nautaan.
Armo piti hengissä naapurin pässiä. Odotan Wappua, sit luen taas Hässiä.

Ja lopuksi…

Yritän vaan kirjoittaa joskus rivejä, vaikka ei onnistu, en ole pimeä?
Miksei luovaa taidetta tueta? Miuta siihen porukkaan lueta?
Ei tällä elä, ei tule massia, pian sossun jonossa odotan kassia.

Ei saisi poistua omalta alalta, se syö miestä pala palalta.
Ei sovi kirjoittaa tämmöistä fuulaa, kun maksakin muistuttaa tykinkuulaa.

Pakko on jaksaa keskusta johtaa, paremmat ansiot silloin kohtaa.

ISKÄ, MITÄ ON LOBBAUS?

Yliopistomme uuteen ulkoasuun ja ilmeeseen (Open Your Mind) kuuluu myös teemaa tukevia esineitä, joita voi valituille arvovieraille antaa. Sain haltuuni tiedotuspataljoonastamme muutamia säilykepurkkeja, joissa lukee ”Open your tin. Let the growing begin.” Purkeissa on ruohonsiemeniä ja idea on hauska.

Annoin muutaman purkin taannoin lahjaksi (onneksi varsin tutuille arvovieraille) ja kesken ex-tempore luovutuspuhettani huomasin suoltavani ulos taas normaalia sekopäistä juttua. Kerroin, että nämä purkit ovat mukavia, koska emme tiedä mikä teidän yhteisönne ”ruohotilanne” on tällä hetkellä, mutta ilmeisesti hyväntuulisuudestanne ja rauhallisuudesta päätellen varsin hyvä…

Jatkoin pöljyyksissäni, että onneksi tiedotuksemme pitäytyi näissä klassisissa kannabis-, korjaan ruohotuotteissa, eikä halunnut purkkiin jotain muuta, esimerkiksi merisäilykkeitä. Tällöin purkin otsikkona olisi tietysti Open your sea tin, joka taas englanniksi äännettynä kuulostaa taas joltain ihan muulta…

Ja lopulta päädytään jutun otsikkoon. Pojallani (hän on perskoulun ysiluokkalainen) oli taannoin yhteiskuntaopin koe. Kaikkiin muihin koekysymyksiin löytyi kuulemma jonkinlainen vastaus, mutta termin lobbaus selittäminen ei onnistunut, ei sitten millään.

Vaikka nauratti pirusti, niin kerroin hänelle tietysti, mitä lobbaus tarkoittaa. Tuli vain mieleen, kuinka vähän jälkeläiseni tietää, mitä isänsä työkseen tekee…

Käytin edellä pojastani tuottamuksellisesti sanaa jälkeläinen, koska ennakoitavissa olevalla palkkakehitykselläni ja eliniän odotteella hänestä ei perillistä tule.

Aina ei voi voittaa…mutta päivä kuitenkin pitenee.

HAD ENOUGH

Halloo.

Sain muutama aika sitten kirjeen KELAsta. Kirkuen hyppelehdin ympäri mökkiä hokien ”tässäkö se nyt on, tässäkö se nyt on”? Paskat.

Ei tullut kaivattu eläkepäätös, vaan ilmoitus lapsilisän korotuksesta. Lapsilisä nousi 100,00 eurosta 100,40 euroon (WAU!) ja siitä tuli oikein kirjallinen päätös. Paljonkohan tämä ”päätös” ja siihen liittyvät printtaukset, postitukset ja muut kulungit olivat suhteessa korotukseen? Paljonko tähän kirjeralliin paloi valtakunnassa massia? Olisiko sen voinut käyttää suoraan tähän ”korotukseen”??

Pari viikkoa sitten kirjoitin YLEn vaalikoneesta ja sen tuloksista omilla arvoillani. Parempi vaalikone löytyy kuitenkin ositteesta: http://kotiteollisuus.com/vaalikone/ .

Julkisuudessa on keskusteltu siitä, miksei USA pyydä suomalaisia Hornet-hävittäjiä mukaan Libyan operaatioon. Julkiset selityksemme on silkkaa tuubaa. Oikeasti amerikkalaiset tietävät täsmälleen, miten Suomen Hornetit on varusteltu. Ja tällä hetkellä niillä pystyy vain ilmapuolustukseen (siis ampumaan lentäviä maaleja alas), niillä ei ole maataisteluaseistusta (ilmasta-maahan ohjukset), joita siellä kaivattaisiin.

Tässä vielä suora lainaus edelliseen asiaan liittyen (lähde www.puolustusvoimat.fi ):

"Vuosien 2010–16 MLU 2:n suurimpana yksittäisenä kokonaisuutena Horneteihin luodaan kyky ilmasta maahan -tulenkäyttöön, jolla voidaan tukea kaikkien puolustushaarojen taistelua ja yhteisoperaatioita. MLU 2:n yhteydessä otetaan myös käyttöön ilmataistelukykyä kehittävä AMRAAM-tutkaohjuksen uusi versio, viesti- ja suunnistusjärjestelmiä päivitetään ja koneisiin tulee kansainvälisesti yhteensopiva Link 16 -tiedonsiirtojärjestelmä."

Että näin. Otsikko on peräisin vauhdikkaalta Danko Jones orkesterilta.

PERUNKIRJOITUS

Kävin maaliskuun alussa työmatkalla Perussa. Reissu oli ensimmäiseni Etelä-Amerikkaan. Tässä muutamia muita havaintoja retkestä.

Limaan pääsee KLM:n suoralla lennolla Amsterdamista, lentoaika vaatimattomat 12,5 tuntia. Menomatkalla sattui vielä istumapaikka keskelle sadan hengen perulaista teiniryhmää, jotka olivat palaamassa Euroopan excursiolta. Ei tullut nukuttua…

Olin etukäteen ollut tekemisissä Suomen lähetystöön Limassa liittyen seminaariin ja sain sieltä erinomaiset järjestelyt yliopisto- ja yritysvierailuille. Kaikki sujui mallikkaasti, suurkiitos sinne kaikesta avusta!

Saavuin perille lauantaina alkuillasta ja kentällä oli auto odottamassa. Kamat hotelliin ja saman tien suurlähettilään virka-asunnolle, jossa pääsin keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja saunaan. Sunnuntaina olikin vapaata, ainoastaan maanantain esityksen hienosäätöä. Ehdin Aalto yliopiston edustajien Mikon ja Rodrigon kanssa bussiajelulle katsomaan Liman keskeisiä nähtävyyksiä. Turismi loppuikin siihen.

Maanantaina alkoi toiminta. Seminaarin avaus, paikalla Suomesta ministeri Väyrynen ja lisäksi paikallisia ministereitä Perusta, Equadorista, Boliviasta ja Colombiasta.

Seminaari oli nimeltään “Forest, bioenergy and environment; Innovations and experiences from Finland.” Oman esitykseni otsikko tuli järjestäjiltä ja oli “Using the biodiversity of forests – possibilities for research and business on biochemical components of wood.” Kuten lukijat hyvin tietävät, niin ihan itse en olisi noin hienoa nimeä saanut väännettyä. Seminaarissa oli vauhdikas simultaanitulkkaus englanti-espanja ja järjestelyt pelasivat hienosti.

Oma esitykseni meni mielestäni hyvin ja sen seurauksena liki 200 hengen seminaariyleisöstä riitti juttukavereita tauoille. Illalla oli vielä arvovaltainen vastaanotto suurlähettilään residenssissä. Turvatoimet olivat kovat, salaisen palvelun agentteja riitti sisään menon kohdalla hirmuisesti. Aktiivista keskustelua ja verkottumista riitti pari tuntia.

Tiistaiaamu alkoi klo 8 ministerivetoisella Work Shopilla, jossa olin ainoa suomalaisten yliopistojen edustaja. Tilaisuudessa oli paikallisia yrityksiä, ministeriöiden edustajia jne. sekä ministeri Väyrysen mukana ollut teollisuusdelegaatio. Omassa ex-tempore puheenvuorossani korostin kansainvälistä tutkimusyhteistyötä, jossa olisi LUT tapauksessa mahdollista yhdistää perulainen paikallinen metsäosaaminen ja biodiversiteetti ja suomalainen teknologiatutkimus.

Ministerit lähtivät ja me loput teimme tuttavuutta kiinnostuneiden tahojen kanssa ja niitä riitti. Paras ehdotus minulle tuli paikallisen metsäosuuskunnan edustajalta, joka tarjosi vuokrattavaksi tai ostettavaksi 35.000 hehtaarin metsäpalstaa ”to be as a living laboratory”. Toivottavasti rehtori Pöyhönen kuittaa pystykauppana tekemäni ostoksen.

Paikallisia ihmetytti suomalaisten menestyminen metsäasioissa. Miten maa voi pärjätä, jos se ei käytä kuin kolmea puulajia? Perussa eri puulajeja on noin 1600 kpl, koska kasvuvyöhykkeitä riittää aina Andien vuoristosta Amazonin sademetsiin.

Seuraavaksi siirryin tapaamisiin La Molinan yliopistoon, kävin elintarvikepuolella ja metsäosastolla. Mielenkiintoista nähtävää riitti. Illalla oli vielä perulaisen lehden haastattelu, joka loppui klo 19.

Keskiviikkona viiletimme taas lähetystön avustuksella kohti uusia seikkailuja. Kohteena oli mielenkiintoinen paikka IPNP (Institute of Peruvian Natural Products), jossa vedin taas presentaation ja keskustelimme tutkimusyhteistyöstä. Seuraava kohde oli yritys nimeltä Hersil, joka jatkojalostaa luonnon antimia lääketuotteiksi. Mielenkiintoinen kohde, jonne suurlähettiläskin tuli mukaan.

Tämän vierailun jälkeen olikin sitten matka hotellille, kamat kantoon ja lentokentälle. Ajankäyttö oli tehokasta ja reissu varsin kaukana lomamatkasta. Lähtö hotellilta lentokentälle oli keskiviikkona sikäläistä aikaa klo 17 ja kotona Lappeenrannassa olin jo perjantaina klo 13, mukana 7 tunnin aikaero ja kasa likaisia paitoja. Huh!

Sitten onkin tehty reissun jälkihoitoa (kiitoksia & tarkennuksia noin parillekymmenelle keskustelukumppanille). Saa nähdä, mitä tämä poikii…

REBEL YELL

Vähemmän aktiivisesti politiikkaa seuraavana aloin kerrankin hyvissä ajoin valmistautumaan kevään eduskuntavaaleihin. Olen joskus käynyt äänestämässä ja joskus jättänyt touhun väliin, kun en ole löytänyt mieleistäni ehdokasta. Silloin olen ollut juuri ilmestyneen Matti Wibergin kirjan "Politiikan sanakirja" mukaan sohvakommando, joka on kuulemma Arkadian mäellä käytetty synonyymi nukkuvien puolueen kannattajalle. Sohvakommando ei kuullosta pahalta!

Kävin kurkkaamassa YLEn vaalikoneen sivuja ja vastailin kysymyksiin mielestäni rehellisesti. Jännityksestä täristen odotin koneen tuomiota; kuka ehdokas ja mikä poliittinen ryhmä olisi lähinnä omia ajatuksiani?

Järisyttävä vastaus paukahti koneesta: Piraattipuolue. Ensin ajattelin, että mitä helvettiä, mikä porukka tämä on, mutta pidempään tuumittuani olin itse asiassa aika otettu. Konehan ei voi olla väärässä (vaikka itse olen pahasti ja usein), eihän?

Positiivisena latauksena tulkitsin, että olen (mukamas) jollakin tavalla pystynyt säilyttämään lievää anarkistista otetta edelleenkin, eikä keski-ikäinen keskiluokkaisuus ole vielä tahkonnut kaikkia särmiä. Onkohan tuo niin? Tahdon olla tässä asiassa idealisti tai ainakin optimisti.

Tällä juonnolla päästiin taas otsikkoon, kyseessähän on Billy Idol-nimisen hepun (suomeksi tuttavallisesti Itolin Pili) luultavasti tunnetuin ryskytys kasarikaudelta.

YEEEELLLLLLL!!!!! Sanoi rebeli.

TAISTELULAIVA

Televisiossa pyörii JIM-kanavalla sarja nimeltä Taistelulaiva, jossa kuvataan koulutuspurjehdusta Miinalaiva Pohjanmaalla. En ole onnistunut näkemään kyseisestä sarjasta jaksoakaan, mutta sarjan markkinointi oli sen verran massiivista, että siitä tuli väistämättä mieleen muutama variaatio uusiksi ohjelmakonseptiksi. Mitä, jos se menisikin näin:

MAISTELULAIVA

Sarja perustuu Viinalaiva ”Pohjanmaan kautta” tekemään hauskaan risteilyyn (ja eikös risteilyt ole aina hauskoja?). Risteilyn keskeisinä hahmoina ovat merikadetit, jotka ottavat paatin haltuun tietäen, että he ovat sekä median että esimiestensä jatkuvan arvioinnin kohteena.

Pääosa mielenkiinnosta kohdistuu ilman muuta maissa käymisiin (mitä kiinnostavaa pelkässä paatilla ajelussa aikuisten oikeasti on?). Samaten retken riskit (vrt. klassinen merimiesjuttu) osuvat satamavierailuihin. Siis pakko tulla maista takaisin lähes selvänä ja satiaisia ei saa olla.

Puolustusministeriön vähäisiä määrärahoja säästääksemme voisimme tehdä samalla ohjelmakonseptilla myös halvemman version tästä aiheesta. Hankitaan pieni purjevene, jonka nimeksi pannaan s/y Filis (nimestä kiitos Huhtasen Mikolle). Retki alkaisi Helsingin Töölönlahdelta, jolloin voitaisiin osoittaa, että nyt kerrankin lähti klassinen kuppa Töölöstä, kun s/y Filis (luetaan syfilis) irtautuisi laiturista.

Porukka etsisi kuumeisesti lyhintä reittiä Suomenlinnaan (= lähintä baaria), jossa taas pääsisi ihmisten ilmoille. Vaikka matkaan ei montaa hetkeä menekään, niin saisi tästä raikkaan oopperan, vertaa vaikka Salatut Elämät-sarja.

Tähän samaan juttuun voitaisiin vielä lisätä allekirjoittaneen ja taistelija Härkösen saunamietteet siitä, että on onko ihan oikeasti kiinnostavaa seurata ruudusta sarjaa nimeltä ”Selviytyjät”, jos samalla lupamaksulla voisi väijyä sarjaa ”Humaltujat”. Kumpi saattaisi naurattaa enemmän?

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

BULLET FOR MY VALENTINE

Kapitalistisen hapatuksen mukanaan tuomaa ystävänpäivää vietettiin taas viime viikon maanantaina. Tähän teemaan sopii uudenajan rockbändin nimi, joka on otsikossa. Eipä ole asiaan juuri sen kummempaa lisäämistä.

Olen aikaisemmissa kirjoitelmissa ottanut esille yliopistomme uutta logoa ja viestintäilmettä moneen kertaan ja pyrkinyt myös kehittämään lisää versioita tästä Open your mind-teemasta. Eräänä päivänä tuli taas yksi uusi variaatio mieleen, kun sain yliopistolta laskun (työssä käymisestä ei vielä tarvitse maksaa, mutta autopaikasta pitää). Laskusta tuli mieleen slogan Open your invoice (and smile), tätä voi markkinoinnissa hyödyntää, mikäli se siellä katsotaan tarpeelliseksi.

Saa nähdä, mitä tästä Nokian ja Microsoftin liitosta seuraa. Ainakin tulee paljon keskustelua ja bensaa eduskuntavaalikeskustelun isänmaallisiin liekkeihin. Liittyykö näiden ison firman kuhertelu tämän blogin otsikkoon?

Tilipäivänä 15.2 tuli taas uutisia pankkipuolelta. On se kumma, kun kuulemma EU:n vuoksi jouduttiin ”luopumaan” omasta edistyksellisestä pankkijärjestelmästämme ja siirtymään kampakeraamisella kaudella kehitettyyn EU:n paskasysteemiin, jonka kanssa on tuon tuostakin on ollut ongelmia. Näin asiasta meille kerrottiin: ”Suomalaisten pankkien välittämät SEPA-maksut viivästyvät tänään 15. helmikuuta. Viivästys johtuu yhteisessä eurooppalaisessa maksujärjestelmässä yöllä ilmenneestä häiriöstä…” Tässä yhteydessä haluan korostaa, että SEPA ei ole lyhenne tämän blogin nimestä. SEPA-sedällä ei ole mitään näiden sotkujen kanssa.

Paljon muutakin jännää on menossa, mutta palataan siihen savun hälvettyä.
Onneksi päivä sentään pitenee.

PERSONALITY CRISES

En mahda sille mitään, että tästä nykyhokemasta ”sosiaalinen media” tulee aina mieleen sosialistinen meedio. Ei sitten muka voi olla sosiaalinen ilman mediaa, vaikka se on luonnollisin, suorastaan luomuin, tapa sosiaalisuuteen. Mitä jos olisikin olemassa ”epäsosiaalinen media” kaikille umpimielisille yrmyille, jossa voisivat tilittää frustraatioitaan, etteivät nillittäisi surkeuttaan muualla? Tälle olisi kysyntää, varma hitti, ainakin Suomessa.

Kävin googlettamassa sanaa separaattori. Klassiseen erotuslaitteeseen liittyvän merkityksen lisäksi löytyi mm. Separaattoori niminen baari (Erottajankatu 15-17, HKI), samanniminen helsinkiläinen mainostoimisto ja kiinteistöosakeyhtiö (Järvenpäässä) sekä rockbändi jossain Eräjärvi-Orivesi (?) akselilla.

Näistä eri hommista saisi kasaan mielenkiintoisen konsernin, koska tällä blogilla on jollakin tapaa yhteys noihin kaikkiin. Nimikkobaarissa pitää vierailla jollakin Helsingin reissulla, jos vaikka saisi pienen tuopin ison hinnalla kertomalla tästä kaimahommasta. Jos akateeminen ura täällä tyssää, niin voisin hakea sinne mainostoimistoon kirjoittajaksi (lienee ”copy” nimellä niissä piireissä), asunto-osakeyhtiötkin ovat tuttuja, olen parasta aikaa yhden hallituksessa ja rockista näissä blogeissa puhutaan aina. Konsernin ainekset!

Koska edellä kerrotun listan mukaan Separaattori on niin monessa, niin kärsiihän siitä persoonallisuus, josta päästiin väkisin vääntämällä taas otsikkoon. Otsikon biisi on vuodelta 1973 ja sen esittää New York Dolls (hyvä veto, kannattaa kuunnella). Yhtyeellä oli äärimmäisen hilpeä ja suoraviivainen ote musiikkiin monien bändien vielä liidellessä hippikulttuurin jälkimainingeissa.

DAMN IT´S DARK

Yliopistolla järjestettiin maanantaina vuotuinen DuuniDay-tapahtuma. Jännää, että sille asialle pitää erikseen olla oma nimikkopäivänsä, kun miulla ainakin on duunia joka helvetin päivä ihan riittävästi.

Aikuisten oikeasti nämä DuuniDayt ovat erinomaisen tärkeitä sekä töitä hakeville opiskelijoille että niitä tarjoaville yrityksille. Kiertelin ständit läpi ja oli mukava nähdä, että firmat olivat panostaneet niihin ihan kunnolla. Henkilökohtaiset yritykseni lähestyä töiden tarjoajia eivät tuottaneet tulosta, ottavat kuulemma mieluummin hommiin nuoria ja osaavia… jatkan siis täällä (jos Luoja suo ja dekaani sallii).

Tiistaina julkistettiin innovaatiouutisia maailmalta, jonka mukaan Suomi kuuluu taas neljän EU-maan parhaimmistoon näissä asioissa (muut hyvät olivat Saksa, Tanska ja Ruotsi). Tätä on kuultu ennenkin, mutta oli hauska lukea, että Saksa ja Suomi ovat kuulemma (EU-ryhmittelyn mukaan) kasvujohtajia ja Tanska ja Ruotsi puolestaan hitaan kasvun maita. Suomen vahvuuksiksi arvioitiin hyvät kontaktit ja yrittäjyys.

Harvoin Suomea kehutaan yrittäjyydestä, normaalin kansallisen itseruoskintamme mukaan sitä aina liian vähän (paitsi kuulemma Pohjanmaalla). Miten määritellään ”hyvät kontaktit”? Murahdetaan työkaverille huomenta? Mikä muu Suomessa on viime aikoina kasvanut nopeasti, paitsi hinnat? Ei ainakaan kansalaisten ostovoima.

Otsikko liittyy tähän nyt menossa olevan vuodenajan probleemaan. Syysmasennusta on vielä jäljellä ja samaan aikaan pukkaa kevätväsymys niskaan. Yhtä probleemaa pystyy normaalisti käsittelemään, mutta kahdessa riesassa samaan aikaan on jo toinen liikaa.

Naapurimaamme Ruotsin musiikkigenreä kommentoi aikoinaan legendaarinen Sleepy Sleepers riimeillä: ”…kukaan ei kuuntele enää Abbaa, hevi tulee ja hevi tappaa…” ja parempaan suuntaan ollaan menossa, kun blogin otsikko on peräisin Ruotsista mainiolta Mustasch-yhtyeeltä. Valoa kohti.

SMOKING IN THE BOYS ROOM

Minusta on ollut hienoa, että yliopistolla on alettu antaa nimikkosaleja keskeisille yhteistyökumppaneille ja vaikuttajille (esimerkiksi Osuuspankki, Säästöpankki ja Teemu Aho). On hauskaa, että tiloja personoidaan tällä tavalla niiden klassisten nelinumeroisten koodien sijaan. Tästä tulee humaanimpi ote ja varmaan aika monille näissä nimikkosaleissa käyville myös jonkinlainen lämmin ajatus näitä tahoja kohtaan.

Mutta tiloja on ihan pirusti! Ei varmaankaan ole relevanttia nimetä jokaista tilaa em. menetelmällä, mutta muutama lisää varmasti mahtuisi. Mikäli tämä nimeäminen linkitetään varainhankintaan, niin millähän hinnalla saisi yhden eriön miesten WC:stä yliopiston ala-aulassa? Saako siitä yhdestä eriöstä alennusta, kun sen lukko on rikki?

Olisi älyttömän hienoa, kun olisi oma nimikkoeriö. Seinälle messinkinen kyltti, jossa olisi teksti ”TkT Karvonen ajatteli täällä – ja jäljet näkyvät pöntössä” tai ”Erotustekniikan keskuksen johtaja yritti täällä erottaa kahta pas**a toisistaan.”

Sitten voitaisiin pitää rämäkät juhlallisuudet huussissa, jossa tarjottavat olisivat tietysti paikkaan soveliaita: taskulämmintä jaloviinaa ja huikeaa tupakointia (juhlallisuuksien ajaksi voisi kytkeä palohälyttimet pois päältä). Ja taas saatiin tämäkin blogi väkisin käännettyä otsikkoon sopivaksi, vaikka koville se otti.

Otsikon kappale oli alun perin (1973) Brownsville Station bändin hitti, jota sittemmin ovat versioineet monet muutkin yhtyeet (mm. Mötley Crue).

MISSÄ MURUSENI ON?

Aurinkoista alkuvuotta lukijani. Joulu ja uusi vuosi on saatu pakettiin ja normitohina pyörii taas. Menossa on monenlaista aktiviteettia ja kuten yleensä, niin monista askareista puuttuu selkeä kahva, jotta niitä voisi kuljettaa jonnekin, toivottavasti haluttuun suuntaan. Mutta eiköhän ne siitä jäsenny.

Alkuvuodesta on ollut muutama mielenkiintoinen uutisotsikko, vaikka tämä blogi ei mikään Uutisvuoto olekaan. Viikko pari sitten oli lööpissä otsikko, jossa kerrottiin, että jostain ministeriöstä oli löytynyt ruumis. Tämä oli valitettava tapaus ja tragedia. Aloin pohtimaan, olisiko sillä ollut uutisarvoa, jos ministeriöstä olisikin löytynyt muumio? Vai olisiko se vain otettu faktana.

Tällä viikolla oli lööppi, jossa tunnettu laulaja kommentoi suhdettaan itseään nuorempaan mieheen otsikolla ”olemme kuin kalakavereita”. Ottamatta kantaa näihin henkilöihin, kun en heitä tunne ja tarkastelemalla asiaa ainoastaan mies/nainen näkökulmasta, niin tuli mieleen kalakaverukset hai ja lahna.

Mies mustissa (blogigaspadin Saksa) on aktivoitunut vuorotteluvapaaltaan bloginsa ääreen, hieno juttu. Taannoin tuli siitä suunnasta tunnustuksellista materiaalia, nimittäin Mikkelin kehumista. On hienoa, että ihmiset ovat ylpeitä kotipaikkakunnastaan. Oman kotipaikkakuntani (Valkeakoski) suhteen olen edelleen sitä mieltä, että siinä kylässä on tasan kaksi hyvää puolta. Oli helppo lähteä, eikä ole ollut ikävä. Mutta en olekaan Mikkelin kittaajia…

Blogin otsikossa ei ollutkaan tällä kerralla äijämäistä ryminää biisin nimen muodossa, vaan siirryttiin Jenni Vartiaisen hempeän kysymyksen ääreen, johon tiedän vastauksen empiirisen kokeen perusteella. Ne muruset ovat olohuoneen sohvalla odottamassa imurointia. Söin siinä eilen löhötessä ja telkkaria katsellessa puoli pakettia hapankorppuja.