BORN TO LOSE

Viime torstaina (13.10) vietettiin kansallista epäonnistumisen päivää. Idea on hieno ja kannatettava – kukapa ei joskus mokaisi ja useimmat meistä vielä useastikin, jopa säännöllisesti. Entisaikaan sanottiin, että epäonnistuminen on merkki siitä, että uskaltaa yrittää jotain ja parhaassa tapauksessa vielä astuu uusille urille. Ja silloin voi tulla pataan, kun menee pois omalta mukavuusalueeltaan. Epäonnistumisista opikseen ottamalla kasvaa kuulemma ihmisenä.

Mutta. Olemmeko kansana hieman vaatimattomia taas kerran? Miksei joka viikolle voisi laittaa yhtä epäonnistumisen päivää? Miksei hurautettaisi epäonnistumisen viikko, kuukausi tai vuosi saman tien? Epäonnistumisen vuosisata! Siinä olisi jo jylinää. Epäonnistumisen vuosituhat! Siinä olisi uusi elementti ikuiseen Suomi-Ruotsi hegemoniavääntöön. Ei ole ruotsalaisilla kunnon referenssejä raikkaista tyrimisistä, ei taatusti. Saataisiin kerrankin hiljaisuus laskeutumaan kansankotiin, kun kiekkomestaruuksillakaan emme pääse sitä liian usein tekemään.

Käännetään sama homma toisinpäin. Jos olisikin voittamisen tai pärjäämisen päivä, niin siinä naapurit menestyisivät hyvin (siis loputtomalla itseluottamuksella ja tuurilla, mutta kuitenkin). Meillä suomalaisilla tuntuu olevan geeniperimässä niin syvälle sisäänrakennettu vaatimattomuus, että menestys on synti tai ainakin häpeä. Äskeisellä ei ole sitten mitään tekemistä termin ”Voiton päivä” kanssa.

”Born to lose” on niin hyvä nimi rokkibiisille tai –bändille, että sitä on käytetty runsaasti (Johnny Thunders, Motörhead,…). Viimeksi mainitun orkesterin Lemmy-setä jatkoi ajatusta optimistisempaan suuntaan Born to lose – Live to win. Eipä taas liene lisäämistä.