Näin keskiäkäisenä oppii paljon lapsiltaan. Tämä 24/7 juttu oli yksi niistä. Kuvittelin pitkään suhdeluvun tarkoittavan sitä, kuinka kauan aikaa seitsemältä samurailta (tai normiäijältä) kuluu kaljakorin siirtämiseen varjoon. Arvaukseni (alahan on minulle vieras) mukaan viisi minuuttia voisi olla lähellä, toki teekkarit varmasti saavat aikaan paljon parempiakin aikoja. Perusnuivana insinöörinä homman voisi ratkaista matemaattisesti jakolaskulla, jolloin vastaus olisi noin 3,428571429. Tässä tapauksessa empiirinen mittaus olisi mukavampi tapa kuin laskimen tökkiminen.
Tavoitettavuus. On kamalaa edes kuvitella olevansa ympäri vuorokauden ja viikon tavoitettavissa työasioissa. Vanhemmat ovat lapsilleen 24/7 tavoitettavissa/käytettävissä, eikö se riitä?
Ollessani nuorena insinöörinä (aloitin 22 vuotta ja 14 päivää sitten) Ahlströmin palveluksessa kännykät (silloin NMT-puhelimet) olivat äärimmäisen harvinaisia. Useimmille globaaleille asiakkaillemme Telex ja pikakirje olivat nopeimmat tavat hoitaa asiointia, telefaxit olivat vasta yleistymässä. Asiat hoituivat hyvin. Siihen aikaan lähes kaikilla tavoitettavuus oli suuruusluokkaa 7/5 (silloin syötiin kunnolla) – ja elämä oli mukavaa. Tämä lienee merkki etenevästä dementiastani, muistan vanhoja juttuja nykyisiä paremmin ja kuvittelen elämän olleen silloin kampakeraamisella kaudella jotenkin poikkeuksellisen auvoisaa.
Hypoteesi: Onko elämä sitä onnellisempi, mitä pienempi on tavoitettavuuden suhdeluku
(esim. 7/5 << 24/7)? Pitäisi ehkä laatia jonkinlaiset asiaa kuvaavat yhtälöt, derivoida ne, laskea nollakohdat ja etsiä funktion minimi- ja maksimiarvot. Miten abstraktiot ”onnellisuus ja ahdistus” korreloivat tavoitettavuutta? Vapaasti käytettävissä väitöskirjan aiheeksi, olkaa hyvä. Tulen mielelläni karonkkaan.
Helpottunut kommunikaatio on rajusti vähentänyt viestien tietosisältöä. Kaikkien ei edelleenkään tarvitse ”olla tietoinen” kaikesta – olisi parempi ehkä keskittyä harvempiin ja oikeampiin asioihin. Tästä jään heti kiinni. Separaattorinkin olisi parempi keskittyä mihin tahansa muuhun kuin näihin kirjoitusharjoituksiin…
maanantai 14. joulukuuta 2009
tiistai 1. joulukuuta 2009
FUTISTA JA APARTHEIDIA...
En ole välttynyt potkupallon pelaamiselta. Olen kotoisin Valkeakoskelta, jossa kaikki pelasivat pentuna jalista. Jalkapallosta tuli sananmukaisesti kynnyskysymys, kun hain ensimmäistä kertaa töihin silloiselle Yhtyneet Paperitehtaat Oy:lle 15-vuotiaana. Olin täyttänyt henkilötietokaavakkeen ja jonotin työhönottajan luo. Ojensin paperin virkailijalle, joka aloitti tentin välittömästi. ”Onko vanhempas yhtiöllä töissä?” oli avaus. Vastasin myöntävästi ja ajattelin että tämähän etenee hyvin. Toinen kysymys oli pahempi: Pelaakko Hakassa? Vastasin tyhmän rehellisesti, että en, jolloin kolmas repliikki olikin ”seuraava!”
Tänä syksynä jalkapallo tuli taas mukaan kuvioihin, kun teollisen kiteytyksen BIWIC-konferenssi järjestettiin Lappeenrannassa. Jalkapallon peluu on kyseisen konferenssin traditio. Sponsoreilta saimme pelipaidat, joita oli neljää väriä ja nappasin mustan paidan päälleni. Värijako ei mennyt ihan tasan ja tuomari alkoi patistamaan pelaajia sanomalla, että ”we have too many blacks and too little whites” aitoon apartheid-henkeen. Tuomarin kehoitukset jatkuivat ”some blacks have to change to whites”. Sanoin tuomarille, että “Michael Jackson already tried it, but the result was not good”. Vaihdoin silti paitaa.
Peli meni surkeasti, olin maalivahtina ja pataan tuli. Oli muuten jännä seurata, miten hyvin sokea tuomari pärjäsi kentällä ilman opaskoiraa. Vähemmällä tuomarityöskentelyn seuraamisella olisin ehkä saanut jonkun pallon kiinnikin.
PS. Pääsin myöhemmin kesätöihin sinne Tervasaaren paperitehtaalle, jossa pätevöidyin pulpperimieheksi ja pituusleikkurin kakkosmieheksi.
Tänä syksynä jalkapallo tuli taas mukaan kuvioihin, kun teollisen kiteytyksen BIWIC-konferenssi järjestettiin Lappeenrannassa. Jalkapallon peluu on kyseisen konferenssin traditio. Sponsoreilta saimme pelipaidat, joita oli neljää väriä ja nappasin mustan paidan päälleni. Värijako ei mennyt ihan tasan ja tuomari alkoi patistamaan pelaajia sanomalla, että ”we have too many blacks and too little whites” aitoon apartheid-henkeen. Tuomarin kehoitukset jatkuivat ”some blacks have to change to whites”. Sanoin tuomarille, että “Michael Jackson already tried it, but the result was not good”. Vaihdoin silti paitaa.
Peli meni surkeasti, olin maalivahtina ja pataan tuli. Oli muuten jännä seurata, miten hyvin sokea tuomari pärjäsi kentällä ilman opaskoiraa. Vähemmällä tuomarityöskentelyn seuraamisella olisin ehkä saanut jonkun pallon kiinnikin.
PS. Pääsin myöhemmin kesätöihin sinne Tervasaaren paperitehtaalle, jossa pätevöidyin pulpperimieheksi ja pituusleikkurin kakkosmieheksi.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Työyhteisöjen kehittämisen edistämisen parantamisesta
Miksi nykyisin jokaiseen pieneenkin työyhteisön kehittämisprojektiin liittyy N+1 järjestelmää? Takavuosina isoissakin työyhteisöissä pystyttiin sopimaan asioista porukalla ja toteuttamaan muutokset ilman järjestelmiä. Nykyisin joka ikinen pikku muutos vaatii (mukamas) jonkinlaisen digitaalisen järjestelmän, jolla todennetaan ja mitataan muutoksen läpivienti.
Välitilinpäätöksenä lyhyestä johdannosta: ajetaanko tekemään asioita oikein vaikka pitäisi keskittyä siihen, että teemme oikeita asioita?
Niin kutsutuissa järjestelmissä on usein sellainen piirre, että ne ovat IT-konsulttien rakentamia vailla todellista loppukäyttäjäliityntää, siis yhteisön omaa strategiaa tai organisaatiota. Käyttöliittymät ovat usein kampakeraamiselta kaudelta, siis ajalta, jolloin olemassa olevat kuulakynällä täytettävät lipukkeet siirrettiin suoraan ”järjestelmään” ajattelematta varsinaista tekemistä ja työprosessia tai loppukäyttäjää.
Toinen ongelma on se, että yleensä nämä uudet ”työkalut” eivät ole millään tavalla yhteydessä minkään aikaisemman tai olemassa olevan muun järjestelmän kanssa. Tämä johtaa siihen, että lähes kurinalaisen työyhteisön jäsenen työajasta yhä kasvava osuus kuluu näiden helvetin systeemien kanssa askarteluun. Tukeeko hallintoprosessien kehittäminen aina oikeaa, strategian mukaista työtä eli vaikuttavuutta asiakkaisiin ja sidosryhmiin? Näyttää siltä, että välillä tämä primääritavoite unohtuu tai hukkuu jonnekin.
Onkohan jossain tutkittu sitä organisaatiokokoa, jossa asiat voidaan vielä hoitaa aikuismaisesti vain puhumalla, sopimalla ja toteuttamalla ilman (salasanoja vaativia) järjestelmiä? Olen laiska täyttelemään yhtään mitään, mutta silti yhä kasvava osuus ajasta tuntuu menevän tähän järjestelmäaskarteluun, niin kuin on mennyt monilla aikaisemmillakin työmailla. LUT ei siinä mielessä ole mikään poikkeus. Mutta voisiko se tulevaisuudessa olla poikkeus edukseen?
Reaalimaailman esimerkki: Edellisillä työmaillani (TE-keskus, Tekes) toimin kahden organisaation risteyksessä. Meille tuli käsky kirjata työtunteja TE-keskuksen luokituksen mukaisesti. Sain erinomaisen vinkin kollegaltani Vesa Kojolalta Vaasasta, että kirjaa sinäkin muutama tunti aina välillä otsikolle ”Poronhoito ja muu luontaistalous”, joka löytyi valikosta. Näin tein muutaman vuoden ja kukaan ei kysynyt perään: => lukeeko kukaan koskaan näitä kirjauksia?? Kukaan ei koskaan kysynyt minulta näistä kirjauksista. Eikä muuten ole tiettävästi kysynyt ex-kollega Kojolaltakaan…
No niin. Tuli juputettua. Sielu keveni, mutta paraniko maailma?
Välitilinpäätöksenä lyhyestä johdannosta: ajetaanko tekemään asioita oikein vaikka pitäisi keskittyä siihen, että teemme oikeita asioita?
Niin kutsutuissa järjestelmissä on usein sellainen piirre, että ne ovat IT-konsulttien rakentamia vailla todellista loppukäyttäjäliityntää, siis yhteisön omaa strategiaa tai organisaatiota. Käyttöliittymät ovat usein kampakeraamiselta kaudelta, siis ajalta, jolloin olemassa olevat kuulakynällä täytettävät lipukkeet siirrettiin suoraan ”järjestelmään” ajattelematta varsinaista tekemistä ja työprosessia tai loppukäyttäjää.
Toinen ongelma on se, että yleensä nämä uudet ”työkalut” eivät ole millään tavalla yhteydessä minkään aikaisemman tai olemassa olevan muun järjestelmän kanssa. Tämä johtaa siihen, että lähes kurinalaisen työyhteisön jäsenen työajasta yhä kasvava osuus kuluu näiden helvetin systeemien kanssa askarteluun. Tukeeko hallintoprosessien kehittäminen aina oikeaa, strategian mukaista työtä eli vaikuttavuutta asiakkaisiin ja sidosryhmiin? Näyttää siltä, että välillä tämä primääritavoite unohtuu tai hukkuu jonnekin.
Onkohan jossain tutkittu sitä organisaatiokokoa, jossa asiat voidaan vielä hoitaa aikuismaisesti vain puhumalla, sopimalla ja toteuttamalla ilman (salasanoja vaativia) järjestelmiä? Olen laiska täyttelemään yhtään mitään, mutta silti yhä kasvava osuus ajasta tuntuu menevän tähän järjestelmäaskarteluun, niin kuin on mennyt monilla aikaisemmillakin työmailla. LUT ei siinä mielessä ole mikään poikkeus. Mutta voisiko se tulevaisuudessa olla poikkeus edukseen?
Reaalimaailman esimerkki: Edellisillä työmaillani (TE-keskus, Tekes) toimin kahden organisaation risteyksessä. Meille tuli käsky kirjata työtunteja TE-keskuksen luokituksen mukaisesti. Sain erinomaisen vinkin kollegaltani Vesa Kojolalta Vaasasta, että kirjaa sinäkin muutama tunti aina välillä otsikolle ”Poronhoito ja muu luontaistalous”, joka löytyi valikosta. Näin tein muutaman vuoden ja kukaan ei kysynyt perään: => lukeeko kukaan koskaan näitä kirjauksia?? Kukaan ei koskaan kysynyt minulta näistä kirjauksista. Eikä muuten ole tiettävästi kysynyt ex-kollega Kojolaltakaan…
No niin. Tuli juputettua. Sielu keveni, mutta paraniko maailma?
tiistai 17. marraskuuta 2009
Suurkaupungin asiakaspalvelua
Kävin Halmeen Tapsan kanssa taannoin Tsadissa, siis maalaisittain äännettynä kotimaisessa pääkaupungissa, joka ei edes ole maantieteellisesti lähin nk. metropoli Lappeenrannan vinkkelistä (vrt. Pietari). Odottelun jälkeen saimme napattua taksin Helsingin rautatieasemalla.
Loikkasimme Volvon takapenkille ja yrmeän oloinen kuski kysyi haluamaamme osoitetta. Sanoimme osoitteeksi STX-telakka, Laivakatu 1. Äijä kääntyi ympäri ja ilmoitti kivan kohteliaasti, että ”pääsee sinne ratikallakin”. Ilmoitimme, että vai niin, mutta kun olemme kyydissä, niin voitaisiinko sinne kuitenkin ajaa. Äijä lähti niska punoittaen ajelemaan ja juputti, että ”tähän aikaan tää voi kestää tosi kauan, ratikka on varmasti nopeampi…” ja muuta kannustavaa. Jossain kohtaa Mannerheikintien länsipuolella, siis länteen Kolmen sedän patsaalta, joku onneton Saabisti vammaili risteyksessä odottaen oikealta tulevia autoja, vaikka heille oli tarjolla kärkikolmio.
Kuski sai kohtuulliset pultit, painoi torven pohjaan, kommentoi kovaäänisesti Saabin kuljettajan ominaisuuksia, hänen mahdollisen ajokortin myöntämisperusteitaan ja vastaavaa. Samalla taksi-Volvon vilkku hurahti vasemmalle ja sitten mentiin. Liiskauduimme V70:n takalasiin, automaatti mätti isompaa pykälää sisään mukulakivikadulla, vauhtia oli äkkiä 90 km/h ja kuski paineli kanttareita viistäen kuin Fangio. Ei paljoa puhuttu, kun ei uskallettu. Telakalle päästyämme kuski pysäytti ja kysyi ”onko tää oikea paikka?”. Vastasimme, ettei sillä ole väliä, me jäädään nyt pois kyydistä. Hieno alku aamulle, olimme tosi pirteitä kokouksessa, kun silmien rähmät jäivät Volvon takalasin sisäpuolelle. Kiva näin maalaisena tutustua pääkaupunkimme laadukkaaseen asiakaspalveluun.
Loikkasimme Volvon takapenkille ja yrmeän oloinen kuski kysyi haluamaamme osoitetta. Sanoimme osoitteeksi STX-telakka, Laivakatu 1. Äijä kääntyi ympäri ja ilmoitti kivan kohteliaasti, että ”pääsee sinne ratikallakin”. Ilmoitimme, että vai niin, mutta kun olemme kyydissä, niin voitaisiinko sinne kuitenkin ajaa. Äijä lähti niska punoittaen ajelemaan ja juputti, että ”tähän aikaan tää voi kestää tosi kauan, ratikka on varmasti nopeampi…” ja muuta kannustavaa. Jossain kohtaa Mannerheikintien länsipuolella, siis länteen Kolmen sedän patsaalta, joku onneton Saabisti vammaili risteyksessä odottaen oikealta tulevia autoja, vaikka heille oli tarjolla kärkikolmio.
Kuski sai kohtuulliset pultit, painoi torven pohjaan, kommentoi kovaäänisesti Saabin kuljettajan ominaisuuksia, hänen mahdollisen ajokortin myöntämisperusteitaan ja vastaavaa. Samalla taksi-Volvon vilkku hurahti vasemmalle ja sitten mentiin. Liiskauduimme V70:n takalasiin, automaatti mätti isompaa pykälää sisään mukulakivikadulla, vauhtia oli äkkiä 90 km/h ja kuski paineli kanttareita viistäen kuin Fangio. Ei paljoa puhuttu, kun ei uskallettu. Telakalle päästyämme kuski pysäytti ja kysyi ”onko tää oikea paikka?”. Vastasimme, ettei sillä ole väliä, me jäädään nyt pois kyydistä. Hieno alku aamulle, olimme tosi pirteitä kokouksessa, kun silmien rähmät jäivät Volvon takalasin sisäpuolelle. Kiva näin maalaisena tutustua pääkaupunkimme laadukkaaseen asiakaspalveluun.
tiistai 10. marraskuuta 2009
Sattuu vain vähän, mutta tapahtuu
Viimekertaiseen kilvoitteluun tuli surkean vähän palautetta. Oikea vastaus luontoihmeen laatuun olisi ollut jurumin syntymä (olisitko tiennyt?). Jurumin entinen nimi oli muurahaiskarhu. Jurumit ovat wikipedian mukaan "vajaahampaisiin kuuluva heimo, joka tunnetaan muurahaisten ja termiittien syöjinä". Kuva on otettu Ruokolahdella, jossa on pongattu leijonakin, joten se lienee yksi potentiaalisimmista Suomen pitäjistä löytää myös muurahaiskarhu.
Palautetta kuvaan on kuitenkin tullut. Esimerkiksi "Human Rights Also for Ants" järjestö on lähestynyt kiivaasti syyttäen minua eläinrääkkäyksestä. Eivät katsoneet kuvaa niin tarkasti, että olisivat huomanneet kuvassa olleen tyhjän karhun – siis karhunnahan. Sattuuhan sitä. Olin varannut kilvoitteluun palkinnot, mutta ehdotuspulan vuoksi pidän ne itselläni. Olen siis muurahaispesää ja tyhjää kaljapurkkia rikkaampi. Kuka vielä väittää, ettei taide elätä?
Sikainfluenssa H1N1 leviää. Jalostuukohan sekin vuosi vuodelta, kuten nämä perinteiset A-virukset tekevät. Onko ensi vuoden malli H2O-N+1?
Helsingissä kävi huono tuuri, kun vesiputki paukahti ja syöksi muuta tuhat kuutiota vettä metroon. Tapahtuman vuoksi Helsinki vahvisti, ainakin osittain, asemaansa Pohjolan Venetsiana. Tapaus on äärimmäisen ikävä ja pirun kallis, mutta olisi voinut käydä huonomminkin. Tosi paska juttu olisi ollut, jos se puhjennut rööri olisi ollut jätevesiputki.
Palautetta kuvaan on kuitenkin tullut. Esimerkiksi "Human Rights Also for Ants" järjestö on lähestynyt kiivaasti syyttäen minua eläinrääkkäyksestä. Eivät katsoneet kuvaa niin tarkasti, että olisivat huomanneet kuvassa olleen tyhjän karhun – siis karhunnahan. Sattuuhan sitä. Olin varannut kilvoitteluun palkinnot, mutta ehdotuspulan vuoksi pidän ne itselläni. Olen siis muurahaispesää ja tyhjää kaljapurkkia rikkaampi. Kuka vielä väittää, ettei taide elätä?
Sikainfluenssa H1N1 leviää. Jalostuukohan sekin vuosi vuodelta, kuten nämä perinteiset A-virukset tekevät. Onko ensi vuoden malli H2O-N+1?
Helsingissä kävi huono tuuri, kun vesiputki paukahti ja syöksi muuta tuhat kuutiota vettä metroon. Tapahtuman vuoksi Helsinki vahvisti, ainakin osittain, asemaansa Pohjolan Venetsiana. Tapaus on äärimmäisen ikävä ja pirun kallis, mutta olisi voinut käydä huonomminkin. Tosi paska juttu olisi ollut, jos se puhjennut rööri olisi ollut jätevesiputki.
torstai 5. marraskuuta 2009
perjantai 30. lokakuuta 2009
Irti kotirannasta
Hämmentävää. Hölmö kun taas olin, niin lupauduin tähänkin. Aikaisemmin olen kyllä kirjoittanut lokikirjaa veneessä, jossa merkinnät olivat lähinnä tyyppiä irti kotirannasta, kiinni Satamo/Ruha/Puumala, kelin kuvaus, potkurilokin tai GPS:n matkatiedot ja keitä oli mukana.
Nämä nykyajan kotkotukset ovat vieraampia. En ole missään IRC-Galleriassa, Naamakirjassa tai muissa jutuissa. Galleriassa (Lappeenrannan City-käytävällä) kävin vuosikausia kyllä lounaalla. Osaan kysyä lähipiirini hepuilta suoraankin, että tahotko olla kaverini, turha sitä tärkeää kysymystä on bittimuodolla vesittää. Suorassa ihmisten välisessä kommunikaatiossa asioita voi usein päätellä kysymättäkin, vaikkapa ilmeistä. Ehkä siksi minulla on aika vähän ystäviä.
Minkä tyylin valitsen blogiini? Mistä kirjoitan ja miten? Legendaarinen ihmissuhdeteos, Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja alkoi blogista, sittemmin se kasvoi neliosaiseksi trilogiaksi. Vaikea laittaa paremmaksi. Juoppohullumman päiväkirjampi? Ei rimmaa.
Hunter S. Thompson kirjoitti aikanaan oivallisen ”Suuri hainmetsästys” teoksen ja tuli luoneeksi gonzo-journalismin. Siinä oli oleellista se, mitä itselle tapahtuu, eikä se, minkä tapahtuman vuoksi kustantaja (Rolling Stone Magazine) oli toimittajan matkaan lähettänyt. Tätä pitää vielä vähän fundeerata. Loppuu minultakin työmatkailu, jos alan toimia samoin…
Kirjoittaisinko politiikasta, senhän pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista. Viimeisen vuoden aikana on tullut selväksi se, että kotimaan poliittista historiaa kirjoittavat vain tilintarkastajat ja Jari Tervo, joten sekin kortti on jo käytetty.
Nämä nykyajan kotkotukset ovat vieraampia. En ole missään IRC-Galleriassa, Naamakirjassa tai muissa jutuissa. Galleriassa (Lappeenrannan City-käytävällä) kävin vuosikausia kyllä lounaalla. Osaan kysyä lähipiirini hepuilta suoraankin, että tahotko olla kaverini, turha sitä tärkeää kysymystä on bittimuodolla vesittää. Suorassa ihmisten välisessä kommunikaatiossa asioita voi usein päätellä kysymättäkin, vaikkapa ilmeistä. Ehkä siksi minulla on aika vähän ystäviä.
Minkä tyylin valitsen blogiini? Mistä kirjoitan ja miten? Legendaarinen ihmissuhdeteos, Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja alkoi blogista, sittemmin se kasvoi neliosaiseksi trilogiaksi. Vaikea laittaa paremmaksi. Juoppohullumman päiväkirjampi? Ei rimmaa.
Hunter S. Thompson kirjoitti aikanaan oivallisen ”Suuri hainmetsästys” teoksen ja tuli luoneeksi gonzo-journalismin. Siinä oli oleellista se, mitä itselle tapahtuu, eikä se, minkä tapahtuman vuoksi kustantaja (Rolling Stone Magazine) oli toimittajan matkaan lähettänyt. Tätä pitää vielä vähän fundeerata. Loppuu minultakin työmatkailu, jos alan toimia samoin…
Kirjoittaisinko politiikasta, senhän pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista. Viimeisen vuoden aikana on tullut selväksi se, että kotimaan poliittista historiaa kirjoittavat vain tilintarkastajat ja Jari Tervo, joten sekin kortti on jo käytetty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)