IHMEELLINEN LUONTO

Olen blogissani useaan kertaan kirjoittanut ihmeellisistä sattumuksista datsalla ns. Leijonapitäjässä. Muutama viikonloppu sitten päästiin taas pykälää pidemmälle.

Pyyhkäisin rakkaan vaimoni kanssa korpeen lauantaina. Omana missionani oli karsia ja pätkiä tukkikaliiperin kuusi, joka oli mennyt nurin jo viime keväällä. 6 oli kuitenkin pysynyt vihreänä, koska varmaankin muutama juurisäie jaksoi pitää puuta hengissä. Raapaisin konesahan kainaloon, karsin ja pätkin puun. Kaikki vastaavaa hommaa tehneet tietävät, miten paljon märkä puu painaa. Suunnittelin, että raahaan pätkät ylämäkeen läheisen tien laitaan, josta ne voi kottikärryillä viedä eteenpäin. Näin tapahtui.

Raahatessamme rouvan kanssa pätkiä noutopaikkaan sinne muodostui nopeasti ura saniaisten väliin. Saniaisten seassa pilkotti jotain punaista, jotain paljon isompia partikkeleita kuin puolukat. Joku on heitellyt tieltä kaljapurkkeja metsään? Rouvan kanssa tarkastelimme tilannetta ja näin oli käynyt, mutta hittolainen; purkit olivat täysiä! Pohjassa oli vielä pakkauspäivä (heinäkuu 2011), joten ylivuotisia eivät olleet.

Otettiin erä tarkempaan tutkiskeluun (upotin ämpäriin, pölyt pois) ja setti oli siinä. 6-pack kaljaa, pari lonkeroa ja yksi sidukka. Ehkä olemme vielä välilöissä yläkerran kanssa. Viime vuoden myrskytuhoja hyvitetään nyt sillä, että metsässä kasvaa alkoholia.

Tästä ideasta voisi saada mainion lisän yliopistomme Green Campus kuvioon (www.greencampus.fi ). Jos alkoholia kasvavaa metsää voisi siirtää Skinnarilan korpeen, niin meillä ei olisi koskaan pulaa opiskelijoista...eikä hyväntuulisesta henkilökunnasta.

Sunnuntaina menimme sitten vaimon kanssa virvelöimään. Sovimme etukäteen, että ahvenet menevät Reiskalle (appiukkoni) ja hauet laitetaan fileeksi ja pakkaseen Pirkolle (vaimoni anoppi). Toisella heitolla napsahti kiinni, sanoin rouvalle, että nyt tulee sitten Reiskalle ahven. Olen virvelöinyt 45 vuotta ja saanut kohtuullisen paljon kaloja. Kelasin ahventa paattiin, mutta kesken kelauksen kelan jarru alkoi huutaa ja vapa meni luokille.

Mitä helvettiä? Vaaksan mittainen ahven ei tähän pysty (olin nähnyt kalan). Kelailin saalista lähemmäksi ja huomasin, että hauki oli ottanut kiinni ahvenesta sisäänkelauksen aikana. Hauki roikkui hampaillaan kiinni ahvenen kyljessä, eikä älynnyt päästää irti (ja säästää henkeään). Nappasin paketin haaviin, napsautin haukea (n. 1,2 kg) kuuppaan koivupalikalla. Sitten pitikin laskea virveli veneen pohjalle ja alkaa nauramaan. Tuli yhdellä heitolla kalaa kahteen talouteen. Ahvenen kyljessä oli muuten aika raisut hampaanjäljet.

Kun kerran metsä kasvaa puuta ja alkoholia, järvi tarjoaa fisua, niin enää ei puutu muuta kuin jonkinlainen huoltovarmuus tupakin suhteen. Sitten voisin jäädä sinne korpeen loppuiäksi. Niin ja se makkarapuu olisi kiva…

PITKÄLLÄ SAKSALLA PÄRJÄÄ, MUTTA PÄRJÄÄKÖ SAKSA PITKÄLLÄ?

Keväällä laitoin blogini otsikoksi ”Pääseekö Saksa pitkälle?”, joka osittain liittyi kiekkoilun MM-kisoissa aluksi hyvin pelanneeseen Saksan joukkueeseen, mutta oli kuitenkin julkinen kutsu hallintojohtaja Saksalle iltakaljan merkeissä.

Nyt, kun riittävästi vettä on virrannut Vuoksesta ja tomu on laskeutunut, voin raportoida tuosta tapahtumasta, siis pitkästä Saksasta. Olin tapaamispaikassa hieman etuajassa ja odottelin Juhista. Oikeaan aikaan hän saapuikin naamioituneena lippalakkiin, joka toi mieleen Brian Johnsonin (AC/DC:n laulaja). Sanoimme oikein käsipäivää ennen pitkää.

Koska me molemmat olemme (ainakin omasta mielestämme) ns. luovia heppuja (siis kirjoitamme blogeja), niin siirryimme kirjallisuuden pariin. Blogikollega valitsi aluksi irlantilaista kirjallisuutta; pitkän, mutta nopealukuisen Guinnesin (siis ennätysten kirjan). Itse päädyin hyvin laakeroituun (ainakin mukissa luki lager) tsekkiläiseen teokseen, joka kertoi Urkupilleistä. Blogin kirjoittajana on syytä olla kiinnostunut kirjallisuudesta, koska pääosa ideoista on kuitenkin niistä prujattuja.

Sunnuntai-illan rauhallinen miljöö mahdollisti lukemisen kohtuullisen nopeasti, ei ollut musiikkia pauhaamassa. Siirryimme ulos terassille ja jatkoimme lukemista. Juhis siirtyi myös tsekkiläisen kirjallisuuden pariin. Tulevat blogiaihiot alkoivat mukavasti surrata päässä muutaman teoksen jälkeen.

Kahden tunnin lukemisen jälkeen palasimme vastuullisina miehinä takaisin perheellisiin rooleihimme ja läksimme kotiin. Miellyttävä lukuhetki oli päättynyt. Itse yllätin myönteisesti puolisoni kotiutumalla puoli tunti ennen ilmoittamaani saapumisaikaa.

Otsikosta sen verran, että entisajan keskikoulussa, jota itse taaplasin, opettajat suosittelivat usein pitkää saksaa. Aika hyvä ennakkoarvaus tai etiäinen heiltä. Kyllä se Saksakin pärjää pitkällä sen verran mukavasti, että voisi vaikka joku ehtoo jatkaa lukemista…

DEEKUN A-RAJA?

Kuuntelin viikonloppuna kivitöiden lomassa Ruokolahden piilopirtillä radiosta Kalevan kisoja. Tulostaso kisoissa oli klassinen, mutta lähes joka toisessa lauseessa selostajat höpöttivät jostain Deekun A-rajasta. Mitä hittoa? Eikö niiden pitäisi selostaa yleisurheilua, eikä arvuutella sitä, millä promillemäärällä varustettu vapaa-aikaorientoitunut kansalainen (eli kansanomaisesti deeku) saa ostettu pakkasnestettä Alkosta? Samalla selostajat puhuivat Deekun matkasta ja Deekun matkalipuista. Mihin niiden pitäisi matkustaa? Viroon hankkimaan halvempaa velliä?

Mikä sitten on Deekun B-raja? Paljonko saa olla promilleja, että saa Pirkkakaljaa lähikaupasta?

Pohdittuani tätä ongelmaa jonkin verran pitkään rohkaistuin ja turvauduin sivistyneistöön (siis kysyin vaimolta), että mitä tämä oikein meinaa?

Kuulin, että yleisurheilun MM-kisat pidetään paikassa nimeltä Daegu (arvatenkin sanan foneettisessa ulkoasussa päästään hyvin lähelle deekua), josta koko soppa juontaa juurensa. Sorry folks. Poikani käyttämän sanonnan mukaan olin EVO (siis Ei Voi Osata joka asiaa).

Mutta matka jatkuu…

BORN TO BE WILD

Painoin sähköstartin nappulasta ja kumea jyly ravisutti Lauritsalaa. Kone kävi mainiosti, väänsin kahvasta ja sitten menoksi. Kiihtyvyys laittaa minut roikkumaan kahvoissa, kone on karata alta. Kallistus ensimmäiseen mutkaan ja matka jatkuu. Muistan pitää suun kiinni, koska avokypäräni ei suojaa motoristia kesän hyönteisiltä. Valitsen maisemareitin ja paahdan menemään. Kesäinen sunnuntai etenee. Vihdoin, 50 minuutin ajon jälkeen olen Imatralla. Käsiä täristää ja persus puutui. Sammutan koneen ja sytytän nortin.

Tässä kohdassa lukijoiden pitäisi arvella, että jaa; Sepa-setä on keski-iän kriisissään hankkinut HD:n ja alkanut kuvitella olevansa taas nuori. Paskat. Ensimmäinen kappale liittyi Imatralle myydyn perheemme toisen moposkootterin (50 cc) siirtoajoon, jonka suorittaminen arvottiin minulle.

IRMA ja Liisa. Kuten keväällä hehkuttelin, niin kävin väijymässä IRMAa (= Iron Maiden) ja Liisaa (Alice Cooper) stadikalla Helsingissä heinäkuun alussa. Lämppärinä ollut Cooper rytisteli klassikot mainiosti ja hyvillä soundeilla unohtamatta lavashowta (klassinen giljotiini yms. hilpeyttä lavalla). Maiden soitteli enimmäkseen 2000-luvun tuotantoa (jota en diggaile) ja soundit olivat puuroiset. Laulaja Dickinson vaikutti aika väsyneeltä. Koko veto oli rutiinia, intoa esityksessä mielestäni ollut. Tulipa nähtyä. Lemillä kävin Jalkosalmirockissa katsomassa vielä Madred-yhtyettä, joka veti hyvän keikan pitkät letit ja kalsarit liehuen. Kesän kulttuuriosuus tuli hoidettua.

Kesän matkailuosuus oli purjehdusreissu kaverin paatilla Hamina-Haapasaari-Kotka. Matkalla Haapasaareen paatti liikkui rivakasti ja oli tanakasti kallellaan. Syynä oli leppeä 15 m/s sivutuuli. Sai pitää kiinni ihan tosissaan. Mutta olipa mukavaa vaihtelua.

Muuten loma meni mukavasti (joskin taas kerran liian nopeasti) reippaassa ulkoilma-askartelussa datsalla. Mukavasti sai etäisyyttä tieteellisen elämän edistämisen kehittämisen parantamiseen.

Ja taas kohti uusia pöljyyksiä…