24 / 7 = noin viisi minuuttia vai reilu pii?

Näin keskiäkäisenä oppii paljon lapsiltaan. Tämä 24/7 juttu oli yksi niistä. Kuvittelin pitkään suhdeluvun tarkoittavan sitä, kuinka kauan aikaa seitsemältä samurailta (tai normiäijältä) kuluu kaljakorin siirtämiseen varjoon. Arvaukseni (alahan on minulle vieras) mukaan viisi minuuttia voisi olla lähellä, toki teekkarit varmasti saavat aikaan paljon parempiakin aikoja. Perusnuivana insinöörinä homman voisi ratkaista matemaattisesti jakolaskulla, jolloin vastaus olisi noin 3,428571429. Tässä tapauksessa empiirinen mittaus olisi mukavampi tapa kuin laskimen tökkiminen.

Tavoitettavuus. On kamalaa edes kuvitella olevansa ympäri vuorokauden ja viikon tavoitettavissa työasioissa. Vanhemmat ovat lapsilleen 24/7 tavoitettavissa/käytettävissä, eikö se riitä?

Ollessani nuorena insinöörinä (aloitin 22 vuotta ja 14 päivää sitten) Ahlströmin palveluksessa kännykät (silloin NMT-puhelimet) olivat äärimmäisen harvinaisia. Useimmille globaaleille asiakkaillemme Telex ja pikakirje olivat nopeimmat tavat hoitaa asiointia, telefaxit olivat vasta yleistymässä. Asiat hoituivat hyvin. Siihen aikaan lähes kaikilla tavoitettavuus oli suuruusluokkaa 7/5 (silloin syötiin kunnolla) – ja elämä oli mukavaa. Tämä lienee merkki etenevästä dementiastani, muistan vanhoja juttuja nykyisiä paremmin ja kuvittelen elämän olleen silloin kampakeraamisella kaudella jotenkin poikkeuksellisen auvoisaa.

Hypoteesi: Onko elämä sitä onnellisempi, mitä pienempi on tavoitettavuuden suhdeluku
(esim. 7/5 << 24/7)? Pitäisi ehkä laatia jonkinlaiset asiaa kuvaavat yhtälöt, derivoida ne, laskea nollakohdat ja etsiä funktion minimi- ja maksimiarvot. Miten abstraktiot ”onnellisuus ja ahdistus” korreloivat tavoitettavuutta? Vapaasti käytettävissä väitöskirjan aiheeksi, olkaa hyvä. Tulen mielelläni karonkkaan.

Helpottunut kommunikaatio on rajusti vähentänyt viestien tietosisältöä. Kaikkien ei edelleenkään tarvitse ”olla tietoinen” kaikesta – olisi parempi ehkä keskittyä harvempiin ja oikeampiin asioihin. Tästä jään heti kiinni. Separaattorinkin olisi parempi keskittyä mihin tahansa muuhun kuin näihin kirjoitusharjoituksiin…

FUTISTA JA APARTHEIDIA...

En ole välttynyt potkupallon pelaamiselta. Olen kotoisin Valkeakoskelta, jossa kaikki pelasivat pentuna jalista. Jalkapallosta tuli sananmukaisesti kynnyskysymys, kun hain ensimmäistä kertaa töihin silloiselle Yhtyneet Paperitehtaat Oy:lle 15-vuotiaana. Olin täyttänyt henkilötietokaavakkeen ja jonotin työhönottajan luo. Ojensin paperin virkailijalle, joka aloitti tentin välittömästi. ”Onko vanhempas yhtiöllä töissä?” oli avaus. Vastasin myöntävästi ja ajattelin että tämähän etenee hyvin. Toinen kysymys oli pahempi: Pelaakko Hakassa? Vastasin tyhmän rehellisesti, että en, jolloin kolmas repliikki olikin ”seuraava!”

Tänä syksynä jalkapallo tuli taas mukaan kuvioihin, kun teollisen kiteytyksen BIWIC-konferenssi järjestettiin Lappeenrannassa. Jalkapallon peluu on kyseisen konferenssin traditio. Sponsoreilta saimme pelipaidat, joita oli neljää väriä ja nappasin mustan paidan päälleni. Värijako ei mennyt ihan tasan ja tuomari alkoi patistamaan pelaajia sanomalla, että ”we have too many blacks and too little whites” aitoon apartheid-henkeen. Tuomarin kehoitukset jatkuivat ”some blacks have to change to whites”. Sanoin tuomarille, että “Michael Jackson already tried it, but the result was not good”. Vaihdoin silti paitaa.

Peli meni surkeasti, olin maalivahtina ja pataan tuli. Oli muuten jännä seurata, miten hyvin sokea tuomari pärjäsi kentällä ilman opaskoiraa. Vähemmällä tuomarityöskentelyn seuraamisella olisin ehkä saanut jonkun pallon kiinnikin.

PS. Pääsin myöhemmin kesätöihin sinne Tervasaaren paperitehtaalle, jossa pätevöidyin pulpperimieheksi ja pituusleikkurin kakkosmieheksi.