Pari viikkoa sitten Etelä-Saimaassa oli juttu, jossa oli mielenkiintoinen otsikko. Siinä luki, että Punkin kanssa oppii elämään. Voin vakuuttaa, että oppii kyllä ja siitä ihan nauttiikin. Sain itse punkinpureman noin vuonna 1977, toki vain gramofoninneulasta, mutta kuitenkin.
1977 ilmestyi PUNK-alan perusteos, laulu- ja soitinyhtye Sex Pistolsin ”Never mind the bollocks” levy, joka laittoi monella tavalla populäärimusiikkitoimialaa uusiksi. Hyvä niin. Loppui se kilometrin mittaisten progesoolojen diggailu ja asiat hoidettiin kompaktisti kahdessa minuutissa tavalla, jota ei tarvinnut selitellä.
Neuvonpito ja parranpärinä jatkuu edelleenkin siitä, kuka keksi punkrockin. Hyville ideoille löytyy aina monta isää ja vielä pari äitiäkin, kuten tavallista. Vuotta ennen Pistolsia oli ilmestynyt alan amerikkalainen klassikko eli Ramones-yhtyeen ensimmäinen levy. Kaikki varhaiset punkheput tykkäsivät Iggy & Stooges bändistä, joka alkoi rymistellä muistaakseni jo 1972. Mutta mitä väliä sillä keksijällä on, kunhan homma toimii.
Sex Pistols ei 1970-luvun lopulla päässyt esiintymään Suomessa, holhoavat sedät ja tädit ministeriöstä Helsingissä eivät antaneet esiintymislupaa. Samat ”fiksut” heput keskustelivat samaan aikaan siitä, onko korrektia, kun Aku Ankka seikkailee munasillaan (ei käytä housuja). Onneksi Pistols saatiin ensimmäiselle Suomen visiitille Helsingin jäähalliin pari vuotta sitten ja kelpo veto se olikin. Ramones jäi aikoinaan näkemättä (=harmittaa), vaikka bändi ehti tempaisemaan uransa aikana huikeat 2263 keikkaa. Vaikka en Ramoja nähnyt niin sentään tuli nähtyä 1979 Ruisrockissa The Clash, joka oli vielä tuolloin huippuvireessä (London Calling levyyn saakka). Klassikko-orkesteri sekin.
MOT. Punkin kanssa voi elää.
PS. Tässä ei ollut mitään piruilua varsinaiseen asiaan liittyen. Oikea punkinpurema on vakava juttu ja kävin itsekin ottamassa punkkirokotteen.
Ajan kohta työprosessin alas ja yritän saada virikkeitä syksyä varten loman aikana. Hilpeetä kesää ja hauskaa juhannusta. Ja sepalukset kiinni.
