Extriimiä. Rakkaat työtoverit olivat järjestäneet minulle vielä yhden synttäriyllärin. Tulivat kotoa hakemaan, enkä tiennyt mitä oli suunniteltu.
Sitten tapasin Veikon. Veikko oli iso brunette. Se katseli minua ruskeilla silmillään. Minun piti nousta Veikon päälle (uusi tilanne, mutta mitäpä sitä ei tekisi, kun kaverit maksavat). Nousin päälle ja Veikko alkoi liikehtiä. Lantioni jytkähteli Veikon liikkeiden tahdissa. Pelotti. Tosi outoa. Lopulta pääsin pois Veikon päältä. EI. Nyt ei tarvinnut vaihtaa paikkoja, että olisin vuorostani ollut Veikon alla, vaan ratsastustunti oli päättynyt.
Olen nyt käynyt kahdesti ratsastamassa (ensimmäisen ja viimeisen kerran). Aikaisemmat kokemukseni hevosista ovat olleet lähinnä kulinaarisia. Hevoset ovat aikuisten oikeasti ihan helvetin isoja eläimiä. Kun Veikollakin säkäkorkeus on liki kilometri, niin voitte kuvitella, miten korkealla (ja hutjakasti) siellä satulassa istutaan. Maneesilla ei onneksi ollut muita, vaikka klassiseen Pecos Bill tyyliin odotin joka hetki sataa intiaania mukaan riehaan. Ja vaikka en Veikon alle joutunutkaan, niin seuraavana aamuna oli hanuri ja reidet hellinä…
Kellonkääntö oli taas viikonloppuna ohjelmassa. Mie en tajuu tätä. Miusta olisi kivempi, että illalla olisi vielä jonkin aikaa valoisaa (edes muutaman viikon) kuin tunti ”valoisaa” aikaa aamulla. Kuukauden päästä on joka tapauksessa pimeää töihin tullessa ja töistä kotiin lähtiessä.
Tjango. Kävin vaimon kanssa lauantaina katsomassa livemusaa Linnoituksen Krouvissa. Keikka kuului konserttisarjaan Kitara soi. Tjango-bändiin kuului kolme ammattimuusikkoa (viulu, haitari ja kitara). Komeasti miehet soittivat, osin Django Reinhardia. Koska perheemme fiksumpi jäsen oli paikalla, en karjunut edes encoretoivetta normityyliin. Sehän menee sanoin ”SOITTAKAA PARANOID!!!” Kun on fiksuja lähimmäisiä mukana, niin kömpelö perusinsinöörikin osaa liikkua kalustetuissa huoneissa – ainakin joskus.
Otsikossa on Veikko-teeman kunniaksi Osmondsien (he-he) biisin nimi vuodelta 1972.
maanantai 31. lokakuuta 2011
tiistai 18. lokakuuta 2011
BORN TO LOSE
Viime torstaina (13.10) vietettiin kansallista epäonnistumisen päivää. Idea on hieno ja kannatettava – kukapa ei joskus mokaisi ja useimmat meistä vielä useastikin, jopa säännöllisesti. Entisaikaan sanottiin, että epäonnistuminen on merkki siitä, että uskaltaa yrittää jotain ja parhaassa tapauksessa vielä astuu uusille urille. Ja silloin voi tulla pataan, kun menee pois omalta mukavuusalueeltaan. Epäonnistumisista opikseen ottamalla kasvaa kuulemma ihmisenä.
Mutta. Olemmeko kansana hieman vaatimattomia taas kerran? Miksei joka viikolle voisi laittaa yhtä epäonnistumisen päivää? Miksei hurautettaisi epäonnistumisen viikko, kuukausi tai vuosi saman tien? Epäonnistumisen vuosisata! Siinä olisi jo jylinää. Epäonnistumisen vuosituhat! Siinä olisi uusi elementti ikuiseen Suomi-Ruotsi hegemoniavääntöön. Ei ole ruotsalaisilla kunnon referenssejä raikkaista tyrimisistä, ei taatusti. Saataisiin kerrankin hiljaisuus laskeutumaan kansankotiin, kun kiekkomestaruuksillakaan emme pääse sitä liian usein tekemään.
Käännetään sama homma toisinpäin. Jos olisikin voittamisen tai pärjäämisen päivä, niin siinä naapurit menestyisivät hyvin (siis loputtomalla itseluottamuksella ja tuurilla, mutta kuitenkin). Meillä suomalaisilla tuntuu olevan geeniperimässä niin syvälle sisäänrakennettu vaatimattomuus, että menestys on synti tai ainakin häpeä. Äskeisellä ei ole sitten mitään tekemistä termin ”Voiton päivä” kanssa.
”Born to lose” on niin hyvä nimi rokkibiisille tai –bändille, että sitä on käytetty runsaasti (Johnny Thunders, Motörhead,…). Viimeksi mainitun orkesterin Lemmy-setä jatkoi ajatusta optimistisempaan suuntaan Born to lose – Live to win. Eipä taas liene lisäämistä.
Mutta. Olemmeko kansana hieman vaatimattomia taas kerran? Miksei joka viikolle voisi laittaa yhtä epäonnistumisen päivää? Miksei hurautettaisi epäonnistumisen viikko, kuukausi tai vuosi saman tien? Epäonnistumisen vuosisata! Siinä olisi jo jylinää. Epäonnistumisen vuosituhat! Siinä olisi uusi elementti ikuiseen Suomi-Ruotsi hegemoniavääntöön. Ei ole ruotsalaisilla kunnon referenssejä raikkaista tyrimisistä, ei taatusti. Saataisiin kerrankin hiljaisuus laskeutumaan kansankotiin, kun kiekkomestaruuksillakaan emme pääse sitä liian usein tekemään.
Käännetään sama homma toisinpäin. Jos olisikin voittamisen tai pärjäämisen päivä, niin siinä naapurit menestyisivät hyvin (siis loputtomalla itseluottamuksella ja tuurilla, mutta kuitenkin). Meillä suomalaisilla tuntuu olevan geeniperimässä niin syvälle sisäänrakennettu vaatimattomuus, että menestys on synti tai ainakin häpeä. Äskeisellä ei ole sitten mitään tekemistä termin ”Voiton päivä” kanssa.
”Born to lose” on niin hyvä nimi rokkibiisille tai –bändille, että sitä on käytetty runsaasti (Johnny Thunders, Motörhead,…). Viimeksi mainitun orkesterin Lemmy-setä jatkoi ajatusta optimistisempaan suuntaan Born to lose – Live to win. Eipä taas liene lisäämistä.
maanantai 10. lokakuuta 2011
KILLED BY DEATH
Olin keväällä 2006 aikuisten oikeasti sairaana, hengenlähtö oli lähellä. Vähäisen ajatustoimintani pääpaino meni silloin hengissä säilymiseen, mutta nyt jälkeenpäin on tullut mieleen, että jos olisi käynyt huonompi tuuri, niin olisinko ehtinyt tehdä soittolistaa peijaisiini. Luultavasti en. Toisaalta, kuten yleisesti tunnettua, vähäinen ajatustoimintoni ei ole niistä hetkistä juurikaan kehittynyt.
Otetaan nyt etunojaa sen soittolistan suhteen, vaikka asia ei olekaan ajankohtainen, mutta arvatenkin joskus se sellaiseksi muuttuu. Toivottavasti internet on vielä silloin pystyssä, niin tämäkin dokumentti löytyy, vaikka sitä internetin pysyvyyttä tohdin toki epäillä.
Ensiksi soitetaan Mötley Cruen ”Kickstart my heart.” Vaikka peijaisia vietetäänkin, niin yritetään kerran vielä saada äijä (siis miut) tolpilleen. Jos se onnistuu, niin peijaiset perutaan (huomaa if-then tyyppinen ohjelmointilause). Muussa tapauksessa siirrytään eteenpäin.
Reijo Kallio (vai-kuka-ihme-se-nyt-oli) rallatteli aikoinaan vuosikaudet riipivää kappalettaan Elämän valttikorteista. Parempi on tässä kohtaa ampua kovilla ja vetäistä ässä hihasta Motörheadin ”Ace of Spades” rallilla, johon ei tarvita koko korttipakkaa. Seuraavana soittolistalla maallista vaellusta hyvin kuvaava esitys eli Sid Viciousin laulamana ”My way”.
Seuraava kronologinen vaihe sielunvaelluksella on evaluointi, joka kuulemma suoritetaan jossain portilla. Tähän sopii ”Knocking on the heaven´s door” ja tämä veto vain ja ainoastaan Guns & Roses versiona. Sitä alkuperäistä Dylanin vinkumista ei kuuntele muut kuin arkkihipit ja mie en ole yksi heistä.
Portilla suoritettavan evaluoinnin tulokseksi veikkaisin osoitteekseni kohdalleni alakertaa eli sitten ”Highway to hell” AC/DC-orkesterilta. Levytysvalinta luonnollisesti Barcelonan livelevyltä, jossa soitto kulkee hienosti. Jos sijoitus olisi kuitenkin yläkertaan, niin silloin Janis Joplinin ”Oh Lord, would you buy me a Mercedes Benz” olisi jatkona, tätä päätöspolkua kuitenkin vahvasti epäilen. Eivätköhän ne osaa asiansa siellä portilla? On siellä jo tähän mennessä sen verran porukkaa lappanut, että pitäisi olla homma jo hanskassa ja päätöskriteerit kunnossa. Vähänkö on noloa, jos homma ei pelitä? Kukapa sinne yläkertaan jaksaisikaan jäädä, kun sielläkin on kuulemma lämmintä: ”Heaven´s on fire” (KISS). Toisaalta Aerosmith esitti aikoinaan kappaleen ”The other side”, luultavasti tarkoittaen juuri tätä.
Pikatielle päästyäni matkan etenemistä voi arvioida äänistä. ”Hell´s bells” (AC/DC) ääniefektin kuuluessa ollaan jo lähellä. Mutta ei hätää, koska ”Hell ain´t no bad place to be” ja jälleen upea AC/DC. Hieno veto ja versio vielä If you want blood - liveltä legendaarisen Bon Scottin laulamana. Anguskin on tällä levyllä aivan liekeissä ja liekithän sopivat teemaan. Alakerrastakin löytynee kuitenkin jotain vihreää, ainakin Misfits bändin mukaan ”Green hell” on olemassa. Vaikka joku siihen mennessä tekisikin kappaleen nimeltä ”Green Campus”, niin ei sitten sitä, ettei tule työasiat mieleen viime metreillä.
Kun suunta on selvä, niin siirrytään käytännön järjestelyihin. Loistava Ramones-orkesteri loi klassikon ”Pet Sematary”, johon ei kannata tulla haudatuksi. Kyseiseen kappaleeseen on kuulemma mainiot suomenkieliset sanat Eläkeläiset yhtyeeltä. Kertosäe menee ”…kun humppa pääsee veriin, niin silloin hukka perii…” eikä siihen ole lisäämistä. Onhan se vähän niinkin…
Ihan lopuksi vielä Guns & Roses orkesterin ”Paradise City”, joka muuten kertoo arkielämästä Lauritsalassa. Tulipa tämäkin kirjattua. Tokkopa tälle listalle käyttöä tulee, ainakaan miun elinaikana.
Otsikon kappale oli, kuten huomasitte, oli taas Motörheadia. Riimityksen suhteen olen Lemmyn kanssa hieman eri mieltä; ei se kuolema tapa, vaan elämä.
Otetaan nyt etunojaa sen soittolistan suhteen, vaikka asia ei olekaan ajankohtainen, mutta arvatenkin joskus se sellaiseksi muuttuu. Toivottavasti internet on vielä silloin pystyssä, niin tämäkin dokumentti löytyy, vaikka sitä internetin pysyvyyttä tohdin toki epäillä.
Ensiksi soitetaan Mötley Cruen ”Kickstart my heart.” Vaikka peijaisia vietetäänkin, niin yritetään kerran vielä saada äijä (siis miut) tolpilleen. Jos se onnistuu, niin peijaiset perutaan (huomaa if-then tyyppinen ohjelmointilause). Muussa tapauksessa siirrytään eteenpäin.
Reijo Kallio (vai-kuka-ihme-se-nyt-oli) rallatteli aikoinaan vuosikaudet riipivää kappalettaan Elämän valttikorteista. Parempi on tässä kohtaa ampua kovilla ja vetäistä ässä hihasta Motörheadin ”Ace of Spades” rallilla, johon ei tarvita koko korttipakkaa. Seuraavana soittolistalla maallista vaellusta hyvin kuvaava esitys eli Sid Viciousin laulamana ”My way”.
Seuraava kronologinen vaihe sielunvaelluksella on evaluointi, joka kuulemma suoritetaan jossain portilla. Tähän sopii ”Knocking on the heaven´s door” ja tämä veto vain ja ainoastaan Guns & Roses versiona. Sitä alkuperäistä Dylanin vinkumista ei kuuntele muut kuin arkkihipit ja mie en ole yksi heistä.
Portilla suoritettavan evaluoinnin tulokseksi veikkaisin osoitteekseni kohdalleni alakertaa eli sitten ”Highway to hell” AC/DC-orkesterilta. Levytysvalinta luonnollisesti Barcelonan livelevyltä, jossa soitto kulkee hienosti. Jos sijoitus olisi kuitenkin yläkertaan, niin silloin Janis Joplinin ”Oh Lord, would you buy me a Mercedes Benz” olisi jatkona, tätä päätöspolkua kuitenkin vahvasti epäilen. Eivätköhän ne osaa asiansa siellä portilla? On siellä jo tähän mennessä sen verran porukkaa lappanut, että pitäisi olla homma jo hanskassa ja päätöskriteerit kunnossa. Vähänkö on noloa, jos homma ei pelitä? Kukapa sinne yläkertaan jaksaisikaan jäädä, kun sielläkin on kuulemma lämmintä: ”Heaven´s on fire” (KISS). Toisaalta Aerosmith esitti aikoinaan kappaleen ”The other side”, luultavasti tarkoittaen juuri tätä.
Pikatielle päästyäni matkan etenemistä voi arvioida äänistä. ”Hell´s bells” (AC/DC) ääniefektin kuuluessa ollaan jo lähellä. Mutta ei hätää, koska ”Hell ain´t no bad place to be” ja jälleen upea AC/DC. Hieno veto ja versio vielä If you want blood - liveltä legendaarisen Bon Scottin laulamana. Anguskin on tällä levyllä aivan liekeissä ja liekithän sopivat teemaan. Alakerrastakin löytynee kuitenkin jotain vihreää, ainakin Misfits bändin mukaan ”Green hell” on olemassa. Vaikka joku siihen mennessä tekisikin kappaleen nimeltä ”Green Campus”, niin ei sitten sitä, ettei tule työasiat mieleen viime metreillä.
Kun suunta on selvä, niin siirrytään käytännön järjestelyihin. Loistava Ramones-orkesteri loi klassikon ”Pet Sematary”, johon ei kannata tulla haudatuksi. Kyseiseen kappaleeseen on kuulemma mainiot suomenkieliset sanat Eläkeläiset yhtyeeltä. Kertosäe menee ”…kun humppa pääsee veriin, niin silloin hukka perii…” eikä siihen ole lisäämistä. Onhan se vähän niinkin…
Ihan lopuksi vielä Guns & Roses orkesterin ”Paradise City”, joka muuten kertoo arkielämästä Lauritsalassa. Tulipa tämäkin kirjattua. Tokkopa tälle listalle käyttöä tulee, ainakaan miun elinaikana.
Otsikon kappale oli, kuten huomasitte, oli taas Motörheadia. Riimityksen suhteen olen Lemmyn kanssa hieman eri mieltä; ei se kuolema tapa, vaan elämä.
torstai 6. lokakuuta 2011
KERTALÄMPIÄVÄ PUUKIUAS
Olen saanut viime aikoina paljon lahjuksia otsikolla ”nuoruutesi muistoa kunnioittaen”, kun täytin ns. pyöreitä vuosia syyskuun loppupuolella. Lahjukset ovat mukavia, mutta ikääntyminen ei. Mutta ei kai sille mitään mahda ja se ikääntyminen pitää hyväksyä annettuna reunaehtona.
Ystäväni Erkki V. (onko nimi muutettu?) oli kehitellyt mielenkiintoisen ja omaperäisen idean lahjaksi. Lähtökohtana toveripiirissämme tietysti on, ettei lahja saa olla millään tavalla hyödyllinen. Tältä ajatuspolulta hän päätyikin otsikon mukaiseen laitteeseen, kertalämpiävään puukiukaaseen, muttei ehtinyt rakentamaan sitä. Nimensä mukaisesti kyseinen laite on puusta valmistettu kiuas (ilmeisesti myös kivet puuta?), jolloin voidaan taata, ettei se tosiaankaan lämpene kuin kerran. Hellyyttävän nerokas idea lahjottavalle, jolla on jo lähes kaikkea.
Demonstraatiovaiheessa olisimme arvatenkin tuikanneet kiuaskomeuden tulille ja ryystäneet munasillaan saunakaljat sen lämmössä. Matkailun edistämiskeskus olisi ehkä saatu paikalle filmaamaan koko juttu todellisen Suomikuvan lanseeraamiseksi maailmalle. Ei lainkaan pöllömpi idea, hyvä veto!
Pääsin matkustelemaan, kävin ihan Helsingissä asti. Keskiviikkoaamuna lähdin palailemaan kohti Karjalan laulumaita Pasilan asemalta. Menin (mediasta oppineena) hyvissä ajoin asemalla lipunostoon. 25 minuuttia meni, enkä saanut lippua ostetuksi. Systeemi varsinaisessa lipunmyynnissä oli kuulemma kaatunut, lippuautomaatit samoin ja kaiken kukkuraksi kaikki aseman näyttötaulut putosivat pois päältä, eli kukaan ei nähnyt, miltä raiteelta tai milloin junat saattaisivat lähteä. Hip hurraa. Sain lopulta urkittua oikean laiturin ja juna saapui ajallaan ja lipunkin pystyi ostamaan konnarilta. Hitonmoinen sotku siellä asemalla silti oli, varsin kelpo suoritus tietoyhteiskunnan mallimaalta.
Ystäväni Erkki V. (onko nimi muutettu?) oli kehitellyt mielenkiintoisen ja omaperäisen idean lahjaksi. Lähtökohtana toveripiirissämme tietysti on, ettei lahja saa olla millään tavalla hyödyllinen. Tältä ajatuspolulta hän päätyikin otsikon mukaiseen laitteeseen, kertalämpiävään puukiukaaseen, muttei ehtinyt rakentamaan sitä. Nimensä mukaisesti kyseinen laite on puusta valmistettu kiuas (ilmeisesti myös kivet puuta?), jolloin voidaan taata, ettei se tosiaankaan lämpene kuin kerran. Hellyyttävän nerokas idea lahjottavalle, jolla on jo lähes kaikkea.
Demonstraatiovaiheessa olisimme arvatenkin tuikanneet kiuaskomeuden tulille ja ryystäneet munasillaan saunakaljat sen lämmössä. Matkailun edistämiskeskus olisi ehkä saatu paikalle filmaamaan koko juttu todellisen Suomikuvan lanseeraamiseksi maailmalle. Ei lainkaan pöllömpi idea, hyvä veto!
Pääsin matkustelemaan, kävin ihan Helsingissä asti. Keskiviikkoaamuna lähdin palailemaan kohti Karjalan laulumaita Pasilan asemalta. Menin (mediasta oppineena) hyvissä ajoin asemalla lipunostoon. 25 minuuttia meni, enkä saanut lippua ostetuksi. Systeemi varsinaisessa lipunmyynnissä oli kuulemma kaatunut, lippuautomaatit samoin ja kaiken kukkuraksi kaikki aseman näyttötaulut putosivat pois päältä, eli kukaan ei nähnyt, miltä raiteelta tai milloin junat saattaisivat lähteä. Hip hurraa. Sain lopulta urkittua oikean laiturin ja juna saapui ajallaan ja lipunkin pystyi ostamaan konnarilta. Hitonmoinen sotku siellä asemalla silti oli, varsin kelpo suoritus tietoyhteiskunnan mallimaalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)