CRAZY HORSES

Extriimiä. Rakkaat työtoverit olivat järjestäneet minulle vielä yhden synttäriyllärin. Tulivat kotoa hakemaan, enkä tiennyt mitä oli suunniteltu.

Sitten tapasin Veikon. Veikko oli iso brunette. Se katseli minua ruskeilla silmillään. Minun piti nousta Veikon päälle (uusi tilanne, mutta mitäpä sitä ei tekisi, kun kaverit maksavat). Nousin päälle ja Veikko alkoi liikehtiä. Lantioni jytkähteli Veikon liikkeiden tahdissa. Pelotti. Tosi outoa. Lopulta pääsin pois Veikon päältä. EI. Nyt ei tarvinnut vaihtaa paikkoja, että olisin vuorostani ollut Veikon alla, vaan ratsastustunti oli päättynyt.

Olen nyt käynyt kahdesti ratsastamassa (ensimmäisen ja viimeisen kerran). Aikaisemmat kokemukseni hevosista ovat olleet lähinnä kulinaarisia. Hevoset ovat aikuisten oikeasti ihan helvetin isoja eläimiä. Kun Veikollakin säkäkorkeus on liki kilometri, niin voitte kuvitella, miten korkealla (ja hutjakasti) siellä satulassa istutaan. Maneesilla ei onneksi ollut muita, vaikka klassiseen Pecos Bill tyyliin odotin joka hetki sataa intiaania mukaan riehaan. Ja vaikka en Veikon alle joutunutkaan, niin seuraavana aamuna oli hanuri ja reidet hellinä…

Kellonkääntö oli taas viikonloppuna ohjelmassa. Mie en tajuu tätä. Miusta olisi kivempi, että illalla olisi vielä jonkin aikaa valoisaa (edes muutaman viikon) kuin tunti ”valoisaa” aikaa aamulla. Kuukauden päästä on joka tapauksessa pimeää töihin tullessa ja töistä kotiin lähtiessä.

Tjango. Kävin vaimon kanssa lauantaina katsomassa livemusaa Linnoituksen Krouvissa. Keikka kuului konserttisarjaan Kitara soi. Tjango-bändiin kuului kolme ammattimuusikkoa (viulu, haitari ja kitara). Komeasti miehet soittivat, osin Django Reinhardia. Koska perheemme fiksumpi jäsen oli paikalla, en karjunut edes encoretoivetta normityyliin. Sehän menee sanoin ”SOITTAKAA PARANOID!!!” Kun on fiksuja lähimmäisiä mukana, niin kömpelö perusinsinöörikin osaa liikkua kalustetuissa huoneissa – ainakin joskus.

Otsikossa on Veikko-teeman kunniaksi Osmondsien (he-he) biisin nimi vuodelta 1972.