BACK IN THE U.S.S.R

Tällä viikolla valtakunnan mediassa oli keskustelua asiasta, jota ei saa mainita, koska Suomen imago ja ulkoinen kuva saattavat siitä kärsiä. Ja meille kerrottiin, että se on paha juttu, jos näin käy. Ja kun niin kerrottiin, niin sen täytyy olla totta. Ei kai fiksut ihmiset omia kansalaisiaan kuseta?


Asian otti esille myös suomalainen komissaari. Tämä komissaari-virkanimike ei liity jutun otsikkoon. Varmaankin hän otti sen asian esille, siis sen josta ei saa puhua, lähinnä virkansa puolesta.

Ja kotimaassa poliitikot olivat pääosin samaa mieltä. Olipa demokraattinen veto liittyen asiaan, josta ei sitten keskustella.

On jännää, että Suomi, joka ainoana maana on pitänyt budjettikuria ja hoitanut hommansa SOPIMUKSEN MUKAISESTI, ei saa yhtään kuittailla niille, jotka eivät ole siihen pystyneet. Maksamaan ja takaamaan olemme kuitenkin kelvollisia ja jopa toivottuja.

Uskoin ennen olevani isänmaallinen; nyt tuli lunta tupaan. Olen taas hölmöillyt ainakin kahteen kertaan pahasti ja vaikuttanut negatiivisen Suomi-kuvan syntymiseen kirjoittaessani tätä blogia (jutut No more Mr Nice Guy / 15.12.2011 ja Eurommeko viidakkoon menevät / 1.8.2012.) Ja sitten tämä juttu - HUH!

Vilpittömät pahoitteluni Suomi.

Jutun otsikko ei sisällä mitään viittauksia nykyiseen tai entiseen kansalliseen ulko- tai talouspoliittiseen viestintään, YYA-sopimukseen, UKKhon tai ylipäätään mihinkään. Se oli vain lainattu laulu- ja soitinyhtye Beatlekselta.

Jos tälle palstalle ei tule uusia juttuja tai ne vanhatkin poistuvat, niin demokratia on toiminut ja Suomi-kuva säästynyt tulevilta mokauksiltani…

LONDON CALLING

Urheilua pukkaa tänä vuonna telkkarista tanakasti. On ollut kiekkoilun MM-kotikisat, yleisurheilun EM-kotikisat ja lopuksi vielä Lontoon olympialaiset.


Eivät nämä edellä mainitut kisat ole ihan nappiin menneet suomalaisilta. Eivät ne minusta ole menneet huonostikaan, mutta kansakuntamme geeniperimän mukaan pitäisi pärjätä aina hirmuisen hyvin. Odotukset ovat aina kovia, liian kovia. Kyllähän viisi miljoonaa suomalaista aina reilua miljardia kiinalaista vastaa urheilutatameilla.

Miten kisoissa pärjätään? Lajeissa, joissa mitataan aikaa tai matkaa (pituus eli korkeus) monet mitalipallille asti päässeet urheilijat tekevät usein jo ennen finaalia (siis alku- tai välierät, semifinaalit) omia henkilökohtaisia ennätyksiään, maansa ennätyksiä jne. Yksi esimerkkilaji tästä on uinti, mutta yleisurheilussakin monet menestyjät paukattavat sattumalta juuri oikeana päivänä sen parhaan tuloksensa. Jos niillä ei sitten pärjää finaalissa, niin sitten ei mahda paremmilleen mitään. Jotkut ovat läpi vuoden riittävän kovassa kunnossa ja menestyvät rutiinin mukanaan tuomalla varmuudella parhaimmillaan vuodesta toiseen.

Onko edellisen kappaleen ihmettelyllä mitään yhteyttä työelämässä pärjäämiseen? Osa jaksaa rutiinilla painaa vuodesta toiseen kovalla sykkeellä (kunnes joko pää tai kroppa hajoaa) ja osa tekee hurjia tuloksia projektiluonteisesti välillä hieman happea haukkoen. Itse olen pyrkinyt nauttimaan palkaksi kutsuttua urheilijan apurahaa mahdollisimman vanhoilla näytöillä. Perinteisen urheilijakommentin voin sopeuttaa omalla kohdallani muotoon ”En tee edes parastani; katsotaan milloin se uittoyhtiön johdolle riittää.”

Eilen Suomi sai ensimmäisen olympiamitalinsa, Tuuli Petäjä lautaili hienosti hopealle. Nettikirjoittelussa tänään purjelautailua on arvosteltu lajia marginaalilajiksi. Ei tuo minusta helpolta kurvailulta näyttänyt. Lähtöjä oli aikamoinen määrä ja missään niistä ei saa hölmöillä pysyäkseen mitalin tuntumassa. Aika paljon pitää yhdistää taktista silmää ja kuntoa. Hieno suoritus suomalaiselta, kun meillä sekä järvet ja meri ovat umpijäässä kuukausikaupalla verrattuna useimpiin kilpaileviin merivaltioihin. Monessako maassa harrastettiin muuten kilpatasolla murtomaahiihtoa 1970-luvulla, jolloin Suomi siinä mainiosti pärjäsi. Miten siis määritellään marginaalilaji?

Jutun nimi tulee laulu- ja soitinyhtye Clashiltä, joka on tehnyt parempiakin biisejä kuin London Calling.

EUROMMEKO VIIDAKKOON MENEVÄT eli EVM

Kesäloma oli ja meni. Loma teki hyvää keleistä huolimatta. Lomalla tuli kuunneltua metsäratiota eli radiota metsän äärellä. Lähes koko heinäkuun uutisantina oli tämä ihmeellinen veivaus Euroopan Vakaus Mekanismista eli EVM:stä. Kiire tuli senkin kanssa. Sitoumuksia ja päätöksiä piti nopeasti saada aikaiseksi, lopulta piti käyttää vielä aikaa sen pohtimiseen, että mitä oikein tuli päätettyä. Samalla asialla lopulta hätyytettiin eduskunta kesälomilta koolle.

Jotenkin moinen hoppuilu tuntuu oudolta. On vaikea uskoa, että isot asiat kaatuvat syliin ihan yllätyksenä. Espanjan rahantarve oli varmasti asiantuntijapiireissä arvattavissa. Ja pitäisi sitä osaamista myös EU:n omista organisaatioista löytyä. Vai oliko taktiikkaa heittää homma pöytään juuri ennen eurooppalaisia kesälomia?

Suomi hoiteli aikanaan omat pankkikriisinsä ja -tukensa lähes kotikutoisesti 1990-luvulla. Tuntuisi veronmaksajana paremmalta, että yhteisillä tukipäätöksillä taattaisiin vaikkapa tuettavan maan kansalaisten pankkitalletukset, eikä pankkien (siis yritysten) epäonnistunutta liiketoimintaa. Muuten käy niin kuin Kreikassa, jossa kansalaiset nostivat talletuksensa pois pankeista kurjistaen tilannetta vielä entisestään.

Kirjoitin vuosi sitten mökkeilyyn liittyvästä omavaraisuudesta. Sieltä löytyy puuta, kalaa ja yhden kerran oluttakin on metsä antinaan suonut. Tänä kesänä omavaraisuusvalikkoon tuli lisäksi mummo. Löysimme taannoin eksyksissä olevan mummon mökkitiemme päästä. Hän oli lähtenyt sienireissulle, eksynyt ensin porukasta ja sitten vielä muutenkin. Ja tietysti ei ollut kännykkä mukana. Onneksi hän muisti numeroita ja muutamalla soitolla saimme koordinaatit, minne hänet voi viedä. Se oli päivän hyvä työ.

Lomalla aloitin taas yhden kappaleen uudelleenriimittelyn. Kohteena oli Eppu Normaalin Tahroja paperilla. Kertosäkeeseen laittelin:

On tahroja hanurissa, älä siis suutu.
Ei stringit pesemällä puhtaaksi muutu.

Ei toimi auto, meidän hoppamme.
Ei kypsää ollut hernesoppamme.

Mutta siihen se vähäinenkin luovuus taas kerran tyssäsi.

SUURI ROCKJUOMA-ARVOSTELU, OSA 2

Löytyyhän näitä bändien nimikkoputeleita lisääkin. AC/DC-nimellä myydään useampaa sorttia viinejä, joista tässä on esillä esimerkit sekä punaisesta että valkoisesta. Plussaa siitä, että tavaraa on tarjolla kahta eri versiota (eri rypäleet) sekä valkoisena että punaisena. Ei tästäkään bändistä ensimmäisenä viinit tule mieleen, joskin yhtye ei ole aikoihin ollut kovin toxic, vaan enemmänkin tullut kuuluisaksi vankasta työmoraalista ja fiksuista hommista. Bon Scott piti aikoinaan huolta lavantakaisesta viihde-elämästä, mutta viime vuosina lienee ollut varsin rauhallista.

Arvostelu / valkkari ”Thunder Struck”

Mielikuva: Ymmärrettävä, hyvin nimetty

Etiketti: Hieno keikkakuva *****

Maku: Harasoo, viini bändiä kuivempi (ja se on nyt OK) ****

Rypäle: Chardonnay, Australia. 2011

Hämmentävää: Tässä tapauksessa tietysti aussiviini. Korkissa bändin logosalama!
Plussaa nimestä!

Arvostelu / punkku ”Back in Black”

Mielikuva: Ymmärrettävä, tälläkin hyvä nimi

Etiketti: Klassinen keikkakuva *****

Maku: Oleellisesti kevyempi kuin bändi itse ***

Rypäle: Shiraz, Australia, 2011

Hämmentävää: Tietysti aussiviini. Korkissa logosalama!
Plussaa nimestä!

AC/DC-pullojen pers-etiketeissä on kannustava teksti: ”The band recommends enjoying it with music loud and like an AC/DC concert it´s perfect…”

Sitten vielä lopuksi katsaus kotimaan kamaralle. Esimerkkinä on mainio lappeenrantalainen rytmiorkesteri Madred, nuo trash-metallin tulevaisuuden universaalit toivot ja alakylän pitkätukat. Koska bändi saattaa (vielä) olla vähemmän tunnettu joissain piireissä, niin alla myös kuva bändistä (Lemin keikalta 2011).

                                  

Yhtyeen nimikkojuomaesimerkkinä toimii klassinen pussikalja, joka on suosittu myös monien muiden yhtyeiden joukossa. Lienee hankala rekisteröidä yhdelle yhtyeelle? Madred-pussikalja?

Arvostelu:

Mielikuva: Suoraviivainen ja rehellinen

Etiketti: Riippuu massin määrästä ja K-kaupan tarjouksista, who cares?

Maku: Turvallinen, varma *****

Rypäle: Paskan rypäleet - mallasohra maun takaa!

Hämmentävää: Klassikkovalinta Suomen musiikkipiireissä aina keskioluen vapauttamisesta saakka. Inspiroinut jo tuhansia muusikoita. Kotimaisuudesta plussaa.

Kirjallisuutta:
Engleheart, M. & Durieux, A.; AC/DC: Maximum Rock & Roll, ISBN 978-951-121-005-4, 2007

http://www.myspace.com/imadred

Hilpeetä suvea!

SUURI ROCKJUOMA-ARVOSTELU, OSA 1

Viinikauppaan on tullut viimeisen vuoden aikana muutamia viinejä, joita myydään kuuluisien bändien nimillä ja logoilla. Peruskuviona näyttää olevan se, että yhtyeen nimeä ja logoa hyödynnetään ihan kympillä (arvioitu lisähinta per pullo bändin nimenkäytöstä). Tykkään normaalisti chileläisistä punaviineistä, joka on taottu Cabernet Sauvignon rypäleistä; suoraviivaista, tanakkaa ja toimii. Ex-esimieheni Seppo Saarinen sanoi minulle aikoinaan, että normaali insinööri on tunteellinen kuin tavarajuna. Miksi silloin pitäisi alkaa hifistelemään vinkkujenkaan kanssa?

Koska en omaa kompetenssiä (tai hermoja) arvioida näiden jalojen juomien ja viinien yksityiskohtia, niin tehdään tässä arviot vakaalta Separaattori-pohjalta. Siis; millaisena viestinä kyseinen mehu/viini toimii yhtyeen antaman mielikuvan kautta?

Aloitetaan suoraan huipulta, Motörhead-punaviini. Mitä tulee mieleen tästä jumalaisesta laulu- ja soitinyhtyeestä? No, ensimmäisenä ainakin legendaarinen Lemmy Kilmister, jonka ruokavalioon ei ihan äkkiä osaisi punaviiniä yhdistää, muutamia muita kemikaaleja ehkä enemmän. Bändi on kovaääninen loistava legenda, mutta punaviini tällä nimellä…

Arvostelu:

Mielikuva: ristiriitainen

Etiketti: jylhä, bändin logo *****

Maku: ei huono, mutta kevyempi kuin yhtyeen reipas jylinä ****

Rypäle: Shiraz, Australia

Hämmentävää: brittiyhtyeen piti valita aussiviini, koska brittien rypäleet ovat…

Sitten toiseen ääripäähän, laulu- ja soitinyhtye Kissin nimeä kantava viini. Jotenkin tästä kevyehköstä tuotteesta tulee mieleen urbaani legenda (vai lieneekö ihan totta), että tämä bändi on tehnyt enemmän massia T-paitamyynnillä kuin musiikilla. Koska enää ei arvatenkaan tule riittävästi kummallakaan tavalla, niin sitten hankittiin muuta myytävää.

Arvostelu:

Mielikuva: Että sitten tämäkin…

Etiketti: jenkkinuorille tarkoitettu vai huumoria? *

Maku: ei potkua, mehumainen **

Rypäle: Zinfandel (California 2010)

Hämmentävää: Peripatrioottinen jenkkivinkku jenkkibändille, mutta miksi?


Alan kirjallisuutta:

Lemmy Kilmister & Janiss Garza: Lemmy, ISBN 952-471-678-X, 2005

David Leaf & Ken Sharp: KISS – Maskin takaa, ISBN 978-952-471-950-6, 2007


Jatkuu seuraavassa jutussa tai joskus. Tai sitten ei.

OLIKO S. RÄTY KUITENKIN VÄÄRÄSSÄ?

Kävin juuri Saksassa, Munchenissä. Siellä oli metsäteollisuusalan paritustapahtuma, jonka järjestivät yhdessä monet alan eurooppalaiset organisaatiot. Pidin tilaisuudessa neljän minuutin palopuheen (flash presentation), joka puheenjohtajamme kauhuksi venyi lähes kahdeksaan minuuttiin, mutta jäinpähän henkilönä mieleen. Puheeni oli juuri ennen lounasta, joten muutama kymmenen ihmistä saapui sinne myöhässä. Tavoitteenamme oli viritellä yhteisiä projektiaihioita uuteen EU:n Horizon2020 ohjelmaan. Uskoakseni niitä hankkeita tulee aikanaan yhtenä kymenä, myös Lappeenrantaan.

Seppo Räty, tuo hieno keihäänheittäjä ja tosimies, oli aikoinaan sitä mieltä, että Saksa on paska maa. Se oli hyvin sanottu. Nyt taas muutaman päivän Saksassa hilluneena, olen sitä mieltä, että Saksa on yksi helpoimpia maita työhön ja turismiin liittyen suomalaisille. Helppo sanoa, koska en ole kilpaillut samalla tavalla Saksassa kuin S. Räty. Tämä ei ole ensimmäinen huomioni tästä maasta, olen ollut täällä aika monta kertaa. Kaikki pelaa täällä kuin junan hissi kertakomennolla, ihmiset ovat pääosin ystävällisiä ja koko elämä on äärimmäisen helppoa. Aikataulut pitävät ja hintataso on Suomeen verrattuna varsin siedettävä. Vai mitä sanoisitte, kun oluen pääkaupungissa iso lager maksaa terassilla 2,40 €? Ja se tuodaan pöytään nopeasti, ystävällisesti ja nahkahousuihin pukeutuneena.

Sama taso liittyy ruokailuun. Ei ole mitään syytä hiipiä Mäkkärille syömään standardirojua, kun samalla hinnalla saa HYVIÄ paikallisia safkoja – ei muuta kuin valitsemaan. Toki ei ole haitaksi, jos tykkää sianlihasta ja haluaa syödä SUURIA annoksia, mutta siitähän mie tykkään. Wunderbaum! Munchenin lentokenttäsyöttölän (oli näilläkin oma panimo) listalla oli hauska annos persaukisille. Englanniksi (lainattu suoraan Airbrau-ravintolan ruokalistalta) homma menee näin: One glass of tap water, one bread roll and one cigarette to smoke outside. All this 0,95 €. Saksalaisen huumorin kukka, kova veto – tykkään kympillä! Hommahan on kuin Pahkasika lehdestä!

Seuraavaksi siirrytään saksalaiseen vessakulttuuriin, katso alla oleva kuva. Germaanit siis opettavat nykyään myös golfareita kusemaan kunnolla. Kerrankin mahdollisuus saada hole-in-one, vaikka pikkuisen pieleen menisikin! Kyllä tämä Saksa sitten osaakin olla järjestäytynyt yhteiskunta, tästä ei voi mieltään mitenkään pahoittaa. Enkä muuten nuole LUTin strategiajohtaja Saksan hanuria, vaikka tässä nyt paljon Saksaa kehunkin. Ja seuraavalla kerralla jotain ihan muuta.

JUHLAPERINTEISTÄ…

Kuuluisaa kirjailijaa lainatakseni taas minä niin mieleni pahoitin. Syynä on tämä jokavuotinen hömppä näiden juroa kansaa ilostuttavien juhlapyhien kanssa. Mikä ihme siinä on, että tämän kansan pitää ihan kalenterista katsoa, milloin voi olla rentoa, hauskaa tai kivaa; lupa olla pikkuisen villi tai juopotella?

Tarkoitan tällä tietysti näitä kansallisia iloisempia juhlapyhiä, kuten vappua, juhannusta ja uuden vuoden vastaanottoa. Kalenterissa ja geeniperimässä varmaan lukee, ettei muuten saa olla mukavaa tai kivaa. Ei varmana saa hullutella tai osoittaa hyvää tuultaan, puhumattakaan siitä, että jakaisi vielä hyvää oloaan muille. Sellainen ei käy. Ei ainakaan normipäivinä.

Voisiko tämän klassisen ilmiön kääntää toisinpäin? Oltaisiin rentoja ja vapautuneita (vaikka osin selvin päin) se 362 päivää vuodessa ja mökötettäisiin murjuissamme nuo edellä mainitut kolme päivää. Vähenisi kansallisesti masennuslääkkeiden tarve, lääkepuodeille tulisi huonot ajat, mutta kansalaisten jaksaminen parantuisi ja kansalliset arvomme sietäisivät pikkuisen enemmän erilaisuutta ihan arkenakin.

Näiden em. juhlapäivien uutisointiin liittyy mystiikkaa. Tehdään erinomaisen iso numero siitä, kuinka monta kansalaista menettää henkensä vaikkapa juhannuksena. Eiköhän meitä kuolla kupsahtele varsin joka päivä mukaan lukien myös kesäiset viikonloput? Onko pakko otsikoida näitä niin isolla fontilla? Lehdistö etsii ihmeellisiä korrelaatioita ilman/veden lämpötilan ja kuolonuhrien välillä. Eikö sillä parempaakin tekemistä olisi vai ollaanko ihan valmiissa maailmassa?

Toinen juttu, joka ärsyttää, ovat nämä juhlaruuat. Vappuna PITÄÄ olla simaa, tippaleipiä, nakkeja ja perunasalaattia. Lisäksi kämppään PITÄÄ levitellä serpentiiniä. Pääsiäisenä PITÄÄ olla mämmiä (joka maistuu siltä miltä näyttääkin). Jouluna PITÄÄ olla kaikenlaisia laatikoita vaihdelaatikosta alkaen. Vaihdelaatikkokin sulaa muuten normaali-ihmisen mahassa nopeammin kuin em. muut jouluiset toosaruuat. Jos nuo safkat olisivat oikeasti herkkua/hyvää/syötävää, niin kai niitä vedettäisiin simona ympäri vuoden. Olenko huono ja uhmakas kansalainen kun sanon, että aika HIRMU VÄHÄN PITÄÄ NIITÄ OLLA! Tokkopa ne juhlapyhät tietävät, mitä mie syön tai oon syömättä. Näiden perinteiden ylläpito saa jäädä muille. Niin.

Te, arvoisat lukijani, olette tehneet hämmästyttävän jutun. Kymmenen tuhannen kävijän raja tälle sivustolle pamahti rikki vappuaattona 2012. Kun aloitin tämän diipadaapan kirjoittamista, niin en voinut kuvitellakaan, että tämä kiinnostaisi niin monia. Kiitos siitä!