BACK IN THE U.S.S.R

Tällä viikolla valtakunnan mediassa oli keskustelua asiasta, jota ei saa mainita, koska Suomen imago ja ulkoinen kuva saattavat siitä kärsiä. Ja meille kerrottiin, että se on paha juttu, jos näin käy. Ja kun niin kerrottiin, niin sen täytyy olla totta. Ei kai fiksut ihmiset omia kansalaisiaan kuseta?


Asian otti esille myös suomalainen komissaari. Tämä komissaari-virkanimike ei liity jutun otsikkoon. Varmaankin hän otti sen asian esille, siis sen josta ei saa puhua, lähinnä virkansa puolesta.

Ja kotimaassa poliitikot olivat pääosin samaa mieltä. Olipa demokraattinen veto liittyen asiaan, josta ei sitten keskustella.

On jännää, että Suomi, joka ainoana maana on pitänyt budjettikuria ja hoitanut hommansa SOPIMUKSEN MUKAISESTI, ei saa yhtään kuittailla niille, jotka eivät ole siihen pystyneet. Maksamaan ja takaamaan olemme kuitenkin kelvollisia ja jopa toivottuja.

Uskoin ennen olevani isänmaallinen; nyt tuli lunta tupaan. Olen taas hölmöillyt ainakin kahteen kertaan pahasti ja vaikuttanut negatiivisen Suomi-kuvan syntymiseen kirjoittaessani tätä blogia (jutut No more Mr Nice Guy / 15.12.2011 ja Eurommeko viidakkoon menevät / 1.8.2012.) Ja sitten tämä juttu - HUH!

Vilpittömät pahoitteluni Suomi.

Jutun otsikko ei sisällä mitään viittauksia nykyiseen tai entiseen kansalliseen ulko- tai talouspoliittiseen viestintään, YYA-sopimukseen, UKKhon tai ylipäätään mihinkään. Se oli vain lainattu laulu- ja soitinyhtye Beatlekselta.

Jos tälle palstalle ei tule uusia juttuja tai ne vanhatkin poistuvat, niin demokratia on toiminut ja Suomi-kuva säästynyt tulevilta mokauksiltani…

LONDON CALLING

Urheilua pukkaa tänä vuonna telkkarista tanakasti. On ollut kiekkoilun MM-kotikisat, yleisurheilun EM-kotikisat ja lopuksi vielä Lontoon olympialaiset.


Eivät nämä edellä mainitut kisat ole ihan nappiin menneet suomalaisilta. Eivät ne minusta ole menneet huonostikaan, mutta kansakuntamme geeniperimän mukaan pitäisi pärjätä aina hirmuisen hyvin. Odotukset ovat aina kovia, liian kovia. Kyllähän viisi miljoonaa suomalaista aina reilua miljardia kiinalaista vastaa urheilutatameilla.

Miten kisoissa pärjätään? Lajeissa, joissa mitataan aikaa tai matkaa (pituus eli korkeus) monet mitalipallille asti päässeet urheilijat tekevät usein jo ennen finaalia (siis alku- tai välierät, semifinaalit) omia henkilökohtaisia ennätyksiään, maansa ennätyksiä jne. Yksi esimerkkilaji tästä on uinti, mutta yleisurheilussakin monet menestyjät paukattavat sattumalta juuri oikeana päivänä sen parhaan tuloksensa. Jos niillä ei sitten pärjää finaalissa, niin sitten ei mahda paremmilleen mitään. Jotkut ovat läpi vuoden riittävän kovassa kunnossa ja menestyvät rutiinin mukanaan tuomalla varmuudella parhaimmillaan vuodesta toiseen.

Onko edellisen kappaleen ihmettelyllä mitään yhteyttä työelämässä pärjäämiseen? Osa jaksaa rutiinilla painaa vuodesta toiseen kovalla sykkeellä (kunnes joko pää tai kroppa hajoaa) ja osa tekee hurjia tuloksia projektiluonteisesti välillä hieman happea haukkoen. Itse olen pyrkinyt nauttimaan palkaksi kutsuttua urheilijan apurahaa mahdollisimman vanhoilla näytöillä. Perinteisen urheilijakommentin voin sopeuttaa omalla kohdallani muotoon ”En tee edes parastani; katsotaan milloin se uittoyhtiön johdolle riittää.”

Eilen Suomi sai ensimmäisen olympiamitalinsa, Tuuli Petäjä lautaili hienosti hopealle. Nettikirjoittelussa tänään purjelautailua on arvosteltu lajia marginaalilajiksi. Ei tuo minusta helpolta kurvailulta näyttänyt. Lähtöjä oli aikamoinen määrä ja missään niistä ei saa hölmöillä pysyäkseen mitalin tuntumassa. Aika paljon pitää yhdistää taktista silmää ja kuntoa. Hieno suoritus suomalaiselta, kun meillä sekä järvet ja meri ovat umpijäässä kuukausikaupalla verrattuna useimpiin kilpaileviin merivaltioihin. Monessako maassa harrastettiin muuten kilpatasolla murtomaahiihtoa 1970-luvulla, jolloin Suomi siinä mainiosti pärjäsi. Miten siis määritellään marginaalilaji?

Jutun nimi tulee laulu- ja soitinyhtye Clashiltä, joka on tehnyt parempiakin biisejä kuin London Calling.

EUROMMEKO VIIDAKKOON MENEVÄT eli EVM

Kesäloma oli ja meni. Loma teki hyvää keleistä huolimatta. Lomalla tuli kuunneltua metsäratiota eli radiota metsän äärellä. Lähes koko heinäkuun uutisantina oli tämä ihmeellinen veivaus Euroopan Vakaus Mekanismista eli EVM:stä. Kiire tuli senkin kanssa. Sitoumuksia ja päätöksiä piti nopeasti saada aikaiseksi, lopulta piti käyttää vielä aikaa sen pohtimiseen, että mitä oikein tuli päätettyä. Samalla asialla lopulta hätyytettiin eduskunta kesälomilta koolle.

Jotenkin moinen hoppuilu tuntuu oudolta. On vaikea uskoa, että isot asiat kaatuvat syliin ihan yllätyksenä. Espanjan rahantarve oli varmasti asiantuntijapiireissä arvattavissa. Ja pitäisi sitä osaamista myös EU:n omista organisaatioista löytyä. Vai oliko taktiikkaa heittää homma pöytään juuri ennen eurooppalaisia kesälomia?

Suomi hoiteli aikanaan omat pankkikriisinsä ja -tukensa lähes kotikutoisesti 1990-luvulla. Tuntuisi veronmaksajana paremmalta, että yhteisillä tukipäätöksillä taattaisiin vaikkapa tuettavan maan kansalaisten pankkitalletukset, eikä pankkien (siis yritysten) epäonnistunutta liiketoimintaa. Muuten käy niin kuin Kreikassa, jossa kansalaiset nostivat talletuksensa pois pankeista kurjistaen tilannetta vielä entisestään.

Kirjoitin vuosi sitten mökkeilyyn liittyvästä omavaraisuudesta. Sieltä löytyy puuta, kalaa ja yhden kerran oluttakin on metsä antinaan suonut. Tänä kesänä omavaraisuusvalikkoon tuli lisäksi mummo. Löysimme taannoin eksyksissä olevan mummon mökkitiemme päästä. Hän oli lähtenyt sienireissulle, eksynyt ensin porukasta ja sitten vielä muutenkin. Ja tietysti ei ollut kännykkä mukana. Onneksi hän muisti numeroita ja muutamalla soitolla saimme koordinaatit, minne hänet voi viedä. Se oli päivän hyvä työ.

Lomalla aloitin taas yhden kappaleen uudelleenriimittelyn. Kohteena oli Eppu Normaalin Tahroja paperilla. Kertosäkeeseen laittelin:

On tahroja hanurissa, älä siis suutu.
Ei stringit pesemällä puhtaaksi muutu.

Ei toimi auto, meidän hoppamme.
Ei kypsää ollut hernesoppamme.

Mutta siihen se vähäinenkin luovuus taas kerran tyssäsi.